Elämä on onnellisesti astunut syövän ja kaiken siihen liittyvän epämieluisuuden edelle. 38 päivän aikana olen saanut alulle valtavan määrän hommia ja pörrään siinä "entisessä" ja tavallisessa arjessani taas kuin kala vedessä. Olen oppinut elämään ohuemman tukan ja kaulassani olevan arven kanssa. Kilot kertyvät takaisin pikkuhiljaa ja ilmekin alkaa olla terveempi. Olen juhlinut ystävien kanssa ja nautiskellut kaikista pienistä asioista. Päivääkään en ole ollut miettimättä syöpääni, mutta jotenkin kummasti olen samalla melkein unohtanut koko asian. En tiedä kuinka tuo yhtälö on mahdollinen, mutta niin se vain on. Odotin, että arkeen paluu olisi vaikeampaa ja sairaus pistäisi pohtimaan, mutta toistaiseksi tällaisia ajatuksia ei ole ollut. Sen takia on hieman alkanutkin mietityttämään, että koskahan ne tulevat..
Aika ajoin huhtikuinen kontrollikäynti käväisee mielessä. Muutaman kerran hyvin ahdistavastikin. Tuntuu ihan siltä kuin koko syöpä ja hoitojakso olisivat vain kaukainen paha uni, mutta tuo kontrolli jotenkin ikävästi aina muistuttaa että näin ei ole. Yhtään ei huvita mennä taas kuvattavaksi, koska oma sisäinen keittiölääkärini tunnustelee fiiliksiäni ja niiden mukaan kaiken pitäisi olla kunnossa. Eihän tähän enää mitään kouluja käyneitä tohtoreita tarvita! Ja sitä paitsi olen aloittanut taas liikkumisen ja voi nenä se tuntuu hyvältä!! Ei tässä jouda mihinkään kuvauksiin menemään. Pakkohan sinne on kuitenkin raahautua ja hyväksyä se, että kohta joudun taas odottamaan oksennusvadin kanssa sitä surullisen kuuluisaa lääkärin puhelua.
Muutaman kerran tauti on tullut uniinkin jo ja eräänä ahdistavana yönä näin ahdistavan unen, johon liittyi musta kuollut rotta. Ei varmaan tarvitse olla psykologi todetakseen, että tämän taudin läpikäymiseenhän se liittyy. Etenkin kun tuo rotta tunkeutui minusta melko epämiellyttävällä tavalla ulos. Mutta ei siitä sen enempää. En halua aiheuttaa enempää kakovia reaktioita ja lupaan selvittää tämän asian itselleni kunhan olen siihen valmis.
Olen aloittanut tässä viime kuukauden aikana kuitenkin kirjoittamaan kirjettä herra Hodgkinille. Jos saan sen jossain vaiheessa päätökseen, toivon että silloin tämä matka olisi taas hieman lähempänä päätöstään ainakin joiltain osin. Olen purkanut kirjeeseen kaikki keljumaiset tunteet, joita tuo herra minussa herätti. Ja herättää edelleen. Pakko on kuitenkin myöntää, että jotain hyvääkin se on tuonut. Mitä se hyvä on, sitä en osaa vielä määritellä.
Paljon on siis tapahtunut hoitojen päättymisen jälkeen. Lähdin mm. avopuolisoni kanssa toipumislomalle Pariisiin ja siitä reissusta muodostuikin erittäin mainittavan arvoinen asia. Ei, emme menneet kihloihin niin kuin koko valtakunta tuntuu odottaneen, mutta teimme jotain muuta. Vietimme ihanaa luksuslomaa aivan kuin mikä tahansa terve, nuori pariskunta. Mikään loma ei ole koskaan sattunut niin hyvään väliin kuin tämä, eikä mikään loma ole vielä toistaiseksi mennyt niin putkeen kuin tämä. (Millään lomalla en ole myöskään polttanut niin paljon rahaa taivaan tuuliin. Tai siis shampanjaan, hyvään ruokaan ja upeisiin vaatteisiin.)Toipumista siis parhaimmillaan. Nyt seuraakin kuvaoksennus, jotta voitte nähdä mikä tekee entisen syöpäpotilaan onnelliseksi:
Nyt menen jatkamaan opiskelua, jossa en suoriudu tällä hetkellä kovin mainittavasti, mutta saanpahan ainakin olla ihmisten ilmoilla ja narista yhdessä tylsistä kouluhommista ;)
