lauantai 19. tammikuuta 2013

Kolmas kerta toden sanoo?

Tuo ajatus on vilissyt viimeisen kahden viikon sisällä mielessäni jopa sairaalloisen paljon. Myös moni muu ahdistava ajatus on täyttänyt maailmani ja se maailma on välillä tuntunut jopa romahtavan.

Kaksi viikkoa ja päivä sitten minulla oli 3. kontrolli. Lähes samalla sekunnilla kun lääkäri avasi suunsa, tajusin ettei kaikki ollut hyvin. Olin käynyt kaksi päivää aiemmin verikokeissa, joten töksäytin samantien: "Onko niissä verikokeissa jotain häikkää?" Ja olihan niissä. Valkosoluarvot oli jostain syystä tipahtaneet alas ilman mitään kunnollista syytä. Siinä samassa hetkessä palasin niihin vuoden takaisiin fiiliksiin, joita värittivät kuolemanpelko, ahdistus, vapina, suru, ikävä ja kaikki muut mahtavat tunteet. Ja kaikki tämä vain muutaman pikkuruisen solun takia. Lääkäri yritti rauhoitella minua. Hän ei kuulemma ollut vielä tästä kovin huolissaan, mutta jokainen joka on ollut samassa tilanteessa tietää ettei tuon ensimmäisen uutisen jälkeen kuule enää muuta. Edessä oli uusi verikoe ja TT.

Puolitoista viikkoa odottelin, että pääsin verikokeisiin ja tuon jo niin tutun rinkelin kuvattavaksi. Nyt jopa kanyylin laittaminen jännitti. Edellisestä kerrasta kun oli jo huimat 8 kuukautta. Yritin löytää huumoria taas siitä varjoaineesta, kun tuntui että pissin housuuni. Ja onnistuinkin. Onhan siinä jotain huvittavaa! Ennen molempia tutkimuksia olin tehnyt paljon mielikuvaharjoituksia "puhtaista" sisäelimistä ja kivan näköisistä valkosoluista kiertämässä suoniani. Ja sitten oli taas sen tuskallise odottelun vuoro...

Näiden kahden lääkärikäynnin välillä olin unohtanut syödä ja tunsin jos jonkin näköisä oireita jne. Kun vaaka näytti käsittämättömän pientä lukua, olin varma että se on taas Herra Hodgkin joka rellestää jossakin päin kehoani. Koitin kuitenkin tsempata ja ajatella positiivisesti. Tunne kurkun turvotuksesta ei kuitenkaan auttanut ja mieli painui maahan aika ajoin. Ja kun perjantai koitti ja lääkärin soitto alkoi lähestyä, pelko oli taas aivan sietämätöntä. Jooga ja omaan hengittämiseen keskittyminen olivat tuoneet rauhan moniin tilanteisiin viimeisen vuoden aikana, mutta tähän ahdistukseen se ei kuitenkaan auttanut enkä tiedä tuleeko koskaan auttamaan. Tuossa pelossa vain on jotain niin syvää.

Olen joutunut tämän sairauden myötä toteamaan, etten ole niin korrekti ja hyväkäytöksinen ihminen kuin kuvittelin olevani. Lääkäri soitti ja alkoi puhua verikokeista. Olin soittanut jo pari päivää aiemmin hoitajalla ja tiristänyt tiedot häneltä. Tiesin että valkosolut olivat palautuneet normaaleihin lukemiin. Välivoitto! Ja kun lääkäri ei ottanut kuvia puheeksi, olin varma että tauti on uusinut. Keskeytin lääkärin, en edes kovin hienovaraisesti, ja ilmaisin selkeästi haluavani tietää, mitä kuvat kertoivat sisäisestä todellisuudestani. "Kaikki on hyvin", vastasi lääkäri. Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin... Siis, että remissio pitää edelleen? Ja niin se oli. Kolme kertaa se täytyi kuitenkin tarkistaa ennen kuin suostuin uskomaan.

Lääkärin kiittelyn jälkeen soitin avopuolisolleni ja sittenhän ne hanat taas aukesivat. (Soiko kellään muulla tässä vaiheessa Kaijo Koon biisi Hanat aukeaa päässä?1? Vai olenko ainut? :D ) Jännitys purkautui ja itku ja tärinä yllättivät. Äidille soittaessa itkusta ei ollut tullut loppua ja hän ehti jo säikähtää että Herra Hodari tosiaan oli taas päässyt valoilleen. Anteeksi! Kaikki on kuitenkin siis nyt hyvin.

Ennen tätä kolmatta kontrollia minulla oli ensimmäistä kertaa melko levollinen, terve ja tasapainoinen olo. Herra Hodgkin oli menettänyt jonkin otteen mielestäni. No, tämä oli ehkä sairas tapa muistuttaa siitä että ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa. Kaikkein eniten tämän kahden viikon aikana pelotti se eristäytyminen mitä mahdollinen uusiminen tarkoittaisi. Ei koulua, ei töitä, ei kivoja illanistujaisia tai homejuustoa. Onneksi sinne ei tarvinnut mennä.

Nyt siirryn taas nauttimaan normaalista arjesta ja kaikista ihanuuksista jotka siihen liittyvät. Niin kovin kiitollisena, että sitä on edes vaikea sanoin kuvata. Heti tänä iltana on luvassa nostalgista fiilistelyä tanssivuosilta ja kahden viikon päästä Rooma ja Toscana (tai Firenze) odottavat kahta viinimatkaajaa. I love life. <3 And especially my life.

Kontrolleja jännitän seuraavan kerran vasta neljän kuukauden päästä ja seuraavaa TT:tä ilmeisesti vuoden päästä. Kammottava ajatus, mutta sille en anna nyt liikaa tilaa päästäni.

Aurinkoa ja rakkautta kaikkien päiviin! <3


Kuva: weheartit.com

Kuva Amsterdamista vain muutama viikko diagnoosin jälkeen marraskuussa 2011. Jotenkin tässä kuvassa vain on toiveikas tunnelma. 


<3: Sanja