Kaksi päivää sitten oli vuorossa sarjassaan neljäs kontrolli. Fiilikset olivat jälleen samat kuin kaikkina kertoina aiemminkin. Järisyttävä paniikki, pelko ja ahdistus täyttivät taas joka solun. Sydän tuntui puskevan ulos rinnasta siinä odotushuoneessa istuessa, ja ne mantrat joita hoin mielessäni yrittäen vakuutella itselleni että kaikki on hyvin, tuntuivat äärimmäisen latteilta ja tehottomilta. Tätä paniikkia en edelleenkään pysty hallitsemaan, mutta onneksi sain poistua vastaanotolta taas sydän hieman kevyempänä ja kesää odottaen. Hodgkin pysyköön jatkossakin poissa!
Syövän sairastamisesta on nyt yli vuosi, mutta silti se tuntuu jättimäiseltä osalta elämääni. Kaikki kokemukseni peilaantuvat siihen, vaikka nykyisin suhtautuminen alkaa olla jo eri luokkaa kuin aiemmin. Suurimman eron huomaa ehkä siinä, etten jaksa enää puhua aiheesta kovinkaan paljon. Ensimmäinen kontrollivuosi tuntuu sujahtaneen ohi hetkessä, mutta edessä siintävät neljä tuntuvat loputtomalta taipaleelta. Mutta viikko, kuukausi ja vuosi kerrallaan. Hetkittäin näen jo itseni niissä juhlissa, jotka aion järjestää tämän matkan päätteeksi. Todistuksen sijaan olohuoneen pöydältä löytyy silloin paperi terveiden kirjoihin siirtymisestä. Siinä sitä onkin syytä juhlaan!
Olen aiemmin blogissani pohtinut sitä, kuinka syöpä ottamisen sijaan myös antaa paljon. Vaikka se ei niinä kaikkein pelottavimpina hetkinä siltä tunnukkaan, totta se on. Ainakin se antaa perspektiiviä. Olen aiemmin ollut varsinainen murehtija, mutta nykyisin huomaan yhä enemmän luottavani siihen, että kyllä elämä kantaa. Tavalla tai toisella. Sen kyytiin täytyy vain uskaltaa heittäytyä.
Elämääni on hiljan tullut myös toinen, erittäin suuri elämänmuutos, joka on taas koetellut kykyäni suhtautua elämään positiivisesti. On ollut kuitenkin ihanaa huomata, että kaiken sen surun ja pelon alla jota olen saanut taas kokea, asuu pieni ja äärimmäisen onnellinen tyttö. Tyttö joka osaa olla kiitollinen myös surusta hetkittäin. Tästä kiitos kuuluu varmasti syövälle. Muistan sairastaessani surreeni sitä, kuinka onnellinen olisin jos vain saisin vielä jatkossakin kokea koko elämän kirjon. Onnen, hämmennyksen, muutoksen, ilon, vihan ja kyllä, myös surun. Ja nyt kun suru on taas tullut elämääni, yritän olla sille kiitollinen ja välillä siinä onnistunkin. Olen siis onnellinen surusta. Hullua! Unelmista ja kaikesta tutusta luopuminen on äärimmäisen raskasta, mutta niin rehellistä. Se on elämää. Eilen sain alla olevan tekstin luettavakseni. Se puhutteli ja kovaa!
'Love your sadness. It won't last.
I was feeling it. Pure sadness -- the inescapability of it plowing
through the softest part of me. When you're in that kind of painful
place you'll try to climb the walls to get away from it. You want it
over with.
"Love your sadness.
It won't last long." A friend texted me late at night. I caught it just
as I was turning off my bedroom light.
Love my sadness?
Love my sadness.
Sadness, I love you.
Let me give you a kiss, instead of my fist.
You're heavy, but you're so honest.
I should give you more credit. More space.
I'll be grateful when you leave --
but I know I'll be grateful that you came.
A metaphor: You know when you catch a cold, and part of you is just a
bit grateful for it? The cold itself sucks. But it gives you a reprieve,
an excuse to stop, curl up, wind down -- it demands a compassionate
response.
And if you're smart, you milk it. Take the day off,
order in, watch the entire "Breaking Bad" series on Netflix, sleep... a
lot. And while you're sleeping off your fever, you get the sense that
you're burning off months of built up stuff -- and sorting out some
internal things. You get better, you put fresh sheets on the bed, and
you've got a new attitude.
Same thing with sadness.
Sadness gives you the chance to be still with the most tender place of your being.
Sadness is an opportunity to deeply appreciate your losses and your longings.
Sadness brings you eye to eye with your desires.
Appreciation is fuel for change.
Love gives your sadness the energy it needs to move through you... so it can move on.
By loving your sadness, you're respecting your truth.
And freedom always follows truth.'
- Danielle LaPorte
Ja tottahan se on, mikään ei kestä ikuisesti. Ei edes suru, vaikka välillä siltä tuntuukin. This too shall pass! Ja vaikka minua on ärsyttänyt ajatus siitä, että muutos on aina mahdollisuus, olen joutunut toteamaan että niinhän se on. Tuovat tulevat kontrollit ja elämän muutokset mitä tahansa eteeni, tiedän selviäväni niistä. En ehkä aina usko tai tunne sitä, mutta tiedän sen. Tiedän mitä tällä hetkellä tulevaisuudeltani toivon ja uskallan yhä edelleen luottaa siihen, vaikka monessa mielessä odds are against me. Mutta suu hymyssä eteenpäin, näyttäköön elämä mitä sillä on minun varalleni suunniteltuna.
On oikeastaan aika jännittävää heittäytyä tämän ajatuksen kyytiin.
S
