World in front of me!

Saanko esitellä terveen tytön!!!! Tättärättättätäää!!! Ilotulituksia, tähtisädetikkuja ja ilmapalloja! Hurraa-huutoja ja halauksia. Onnen ja helpotuksen kyyneliä.

Kuva: Jenni Kauppila

Kuva: Jenni Kauppila

Kirjoittamiseen on tullut elämän aiheuttama tauko ja tälläkin tauolla elämällä oli paljon opetettavaa. Näiden kuluneiden parin viikon aikana edessä oli siis jälleen kontrollikäynti. Nyt oli kyse 2 vuoden rajapyykistä ja makailin taas sen perinteisen rinkelilaitteen sisällä kuviksi viipaloitavana, jotta radiologi saisi vuoden tauon jälkeen kurkata sisäistä todellisuuttani. Olo oli taas perinteisesti kuin teuraseläimellä.

Ensimmäisen kerran näiden kuluneiden kahden vuoden aikana, kontrollipelko oli jollakin tapaa kuitenkin erilaista kuin aiemmin. Pelkäsin ja jännitin kyllä, mutta nuo tunteet eivät olleet joka hetkessä läsnä. Kaikilla elämäni jännittävillä ja ihanilla muutoksilla lienee tekemistä asian kanssa. Elin jollakin tapaa niin hetkessä, että pahin pelko yllätti vasta aivan loppumetreillä tuloksia odottaessa. Ja taikauskovainen kun olen, olin varma että tästäkin ajatusmallista minua rankaistaan taudin uusimisella. Kyllä järki koko ajan tiesi että koko ajatus on aivan pöllö, mutta tunteet ottivat välillä vallan ja kävin taas mielessäni kauppaa pirun kanssa. 

Oli ihanaa huomata, kuinka ympärilleni kerääntyi jälleen ihmisiä, jotka ottivat kontrollikäynnin vastaan kanssani. Kollektiivinen pelkääminen vaan on jotenkin kivempaa. Edellisenä iltana sain vielä myöhään yöllä vieraan tuoman voimahalin, jotta jaksaisin seuraavan päivän piinallisen odotuksen paremmin. Teuraaksi mennessä (lue: tt-kuvaan jonottaessa), ihana tuleva matkakumppanini oli harhauttamassa ajatuksiani  kanyylin asennuksesta ja tuloksista muualle matkasuunitelmilla. Ja täytyypä sanoa että job well done! Kyllä ystävät ja läheiset vaan on maagisia. 

Reilun viikon odotuksen jälkeen sain puhtaat tt-tulokset! Jälleen toistan sen, kuinka noiden hetkien tuoma helpotus on jotakin täysin sanoinkuvaamatonta, ettei sille ainakaan toistaiseksi ole löytynyt vertailukohtaa. Olin ollut verrattain rauhallinen ennen tätä kontrollia enkä tainnut itkeäkään kovin paljon. Sen jälkeen kun hoitaja terhakkaasti oli ilmoittanut heti soitettuaan että kaikki on hyvin, en kuitenkaan enää pystynyt pidättelemään. Tuli itku ja tärinä. Ostin pullon kuohuviiniä illaksi ja tuli vielä ravisuttavampi itkukohtaus. Sitten oli melko puhdas olo. Kasvoiltani paistoi kuulemma kiitollisuus, rauha ja onni. 

2 vuoden rajapyykki on saavutettu! Uusimisriski pienenee ja kontrolliväli kasvaa. Seuraava kalenteroitu lääkärikäynti on vasta kesäkuussa. Voitteko uskoa? Edessä on joulu, uusi vuosi, Aasia, Istanbul ja niin uskomaton määrä uusia kokemuksia että pelottaa. Näiden ihanien suunnitelmian olemassa olo toi erilaisen jännityksen myös kontrolleihin. Kaikki suunnitelmat riippuivat siitä, miltä se sisäinen todellisuus näytti. Mutta siellä ei näkynyt suurentuneita imusolmukkeita tai mitään muutakaan poikkeavaa. Jopa jäännöstuumori siellä sydämen hujakoilla oli pienentynyt entisestään. HURRAA HURRAA HURRAA! Lisää tilaa sydämelle rakastaa tätä elämää.

Noin kaksi vuotta sitten kun sairastuin, muistan olleeni henkisesti niin polvillani kuin uskon mahdolliseksi. Tuntui siltä, että tässä maailmassa mikään ei ole omissa käsissäni enkä pysty vaikuttamaan mihinkään. Syöpä, mahdollinen lapsettomuus, sytostaatit ja jatkuva heikko olo veivät voimat. Parisuhde ajautui kovaa karille siinä samassa myllerryksessä vaikka halusin uskoa, että tällainen asia vain lähentäisi. Silloin kaksi vuotta sitten olin noin viikon verran sellaisessa tilassa, etten oikeasti tahtonut nähdä ulospääsyä siitä pahasta olosta. Olin varma, että elämäni päättyy ja parisuhteeni vielä ennen sitä. 

Noh, elämäni sellaisenaan kun olin sen oppinut tuntemaan, alkoi tulla tiensä päähän sairastumisen myötä. Ja kyllä, myös tuo parisuhde päättyi hieman myöhemmin. Tosin ei pelkästään sairastumisen johdosta, mutta varmasti se avitti ja vauhditti asiaa. Pahimmat pelkoni siis toteutuivat heti sen perään kun se kolmaskin pelko, syöpä, oli tapahtunut. Kerrassaan upea hetki elämässäni siis. Sairastumisesta lähti liikkeelle monia asioita ja välillä usko siihen, että elämä tarjoilisi vielä sitä kivempaa puolta itsestään, oli koetuksella. Nyt kun asioita voi katsoa taaksepäin, tuo matka näyttäytyy minulle kuitenkin isona lahjana. Kipeältä se näyttää kyllä myös, mutta samalla aivan mahtavalta. Jos olen tullut tuosta läpi, uskon olevani aika hyvissä asemissa kun elämä heittää seuraavan kerran vastoinkäymisiä eteeni. Koska kyllähän se niin tekee. Senkin tuo matka opetti. 

Nyt, tässä hetkessä koen edelleen olevani polvillani, mutta en alistettuna vaan nöyränä. Nöyränä ottamassa elämän vastaan sellaisena kun se minulle annetaan. Nauttimassa sen kaikista ihanuuksista ja oppimassa sen kaikista kauheuksista. Kaksi päivää sitten sain soittaa äidilleni ja antaa hänelle parhaan joululahjan jota tytär voi äidilleen antaa. Ne olivat sanat: "Äiti, olen terve." Ei tuon hienompaa asiaa vain ole. Kiitos elämä.

Ihanaa, kaunista ja rakkauden täyteistä joulua kaikille! Olkoon uusi vuosi opettavainen, mutta myös armollinen, ihana ja nautittava. <3

<3: S

It's happening!

"Teidät on hyväksytty opiskelemaan Bilgin yliopistoon Istanbuliin."

Nyt se odotettu kirje saapui. Aiemmin kuin kuvittelin. Haave ulkomaille muutosta todellakin toteutuu. Voisiko tähän kohtaan huutaa keuhkojen täydeltä onnesta, jännityksestä, ilosta, pelosta ja rohkeudesta?! KÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄKKKKK!!! Näin sitä mennään ja asiat alkavat tapahtua.

Ihana pieni kotini on löytänyt uuden, oikein mukavan tuntuisen asukkaan poissaoloni ajaksi. Tuntuu oudolta jättää tämä täydellinen pieni koloni, jossa olen ollut niin onnellinen. Toisaalta hienommalta tuntuu se, että tämä kotikolo odottelee täällä kiltisti emäntänsä paluuta näiltä tutkimusmatkoilta ensi kesänä, kun palaan reissultani reppu todennäköisesti täynnä elämänmakuisia kokemuksia.

Edessä on kuitenkin vielä paljon käytännönjärjestelyitä ennen lähtöä: vakuutukset, viisumit, pakkaaminen, kodin etsiminen Istanbulista jne. Tuntuu siltä että hommaa on vielä aika paljon, mutta jotenkin kaikki vaan loksahtaa paikalleen. Ensimmäisenä olen kuitenkin etsinyt itselleni jo yhden hyvän joogaohjaajan uudesta kotikaupungistani. First things first. ;)

Uusi vaihe Istanbulissa alkaa mitä todennäköisimmin helmikuun alussa ja sen jälkeen saankin keskittyä opiskeluun, uuteen kulttuuriin, uusiin ihmisiin ja jännittäviin kokemuksiin täysipäiväisesti. Ei hullummin järkätty kevät, vaikka itse sanonkin.

Ennen Istanbulia tapahtuu myös muitakin jännittäviä asioita. Olen lähdössä ensimmäiselle työmatkalleni joulukuussa verkostoitumaan tanssialan ammattilaisten kanssa. Melkoinen mahdollisuus tämäkin! Hienoa on myös se, että tapahtuma järjestetään Lissabonissa, missä en ole vielä koskaan ehtinyt käymään. Nyt pääsen tutustumaan tähänkin upeaan kaupunkiin ja kulkemaan sen ilmeisen mielenkiintoisia katuja.

Ja koska mikään ei tässä vaiheessa tunnu riittävän, olen suuntaamassa Aasiaan reppureissulle ennen Istanbuliin muuttoa. Huh, oman elämän ihanuus hengästyttää aika paljon. Olen ostanut menolipun Bangkokiin, joka lennättää minut seikkailulleni juuri ennen vuodenvaihdetta. Pääsen nostamaan maljan tulevalle vuodelle varpaat lämpimässä rantahiekassa parhaan ystävän kanssa. Aikamoista! Olemme suunnitelleet heti matkan alkuun suorittavamme sukelluskortin, jonka jälkeen kaikki suunnitelmat ovat avoinna. Ja siis oikeasti, ensimmäisen kolmen päivän jälkeen meillä ei ole minkäänlaista suunnitelmaa. Keskusteluissa on välähtänyt sanat: Singapore, Bali, Kuala Lumpur, Vietnam, jooga, rantabileet, auringonotto, nukkuminen ja hyvä ruoka. Ihan vain mainitakseni muutamia. Katsotaan mitä tulee tapahtumaan ja missä...

Joulun jälkeen heitän siis repun selkään ja suuntaan Aasian kautta Istanbuliin ja lopulta ensi kesänä kotiin. Tätä ennen minulla on toki vielä yhdet testit läpäistävänä. Ja juu, ne on ne kaksivuotiskontrollit.. Ei varmaan tarvitse kuvailla kuinka paljon tämä virstanpylväs jännittää. Mutta siitä sitten erikseen! Blogi alkaa varmaan hetki hetkeltä muistuttaa enemmän matkapäiväkirjaa, kun lähtö (tai lähdöt tarkemmin sanottuna) lähenevät. Toivottavasti nautitte! Ainakin minä aion ;)

Ihan pian valmiina lähtöön!

<3: S

Let's save the world by kissing

Suukottelu. Ah, maailman paras asia. Ja mikään ei ole ainakaan allekirjoittaneelle parempaa kuin lasten autenttiset pusut. Näin veljenpoikaani pitkästä aikaa viikonloppuna. Tuota hurmaavaa pikkumiestä voisi kutsua jopa pusumonsteriksi. Hän saattaa istua sylissä vaikka kuinka pitkään ja saada mahtavan leikin aikaan suukottelusta. Niin kävi nytkin ja nauroimme veljenpojan ja äitini kanssa aivan kippurassa tälle pusukoneelle.

Luoja että meillä oli hauskaa. Räkätin ihan vatsani pohjasta ja muistin taas miten tärkeää on näyttää läheisilleen että välittää. Ja okei, ihan kaikkia ei toki kannata lähteä suukottelemaan ainakaan yhtä pontevasti kuin veljenpoikani teki, mutta ehkä ainakin halata voi. ;) Suosittelen ainakin lämpimästi kokeilemaan! 

<3: S

Shake the Dust

Tiistait ovat minun elämäni maanantait. Maanantai menee yleensä säikähdyksellä, mutta tiistait eivät koskaan. Tämäkään tiistai ei ollut poikkeus, vaikka päivä olikin kaikessa kaaoksessaan melko upea. Mutta kaiken sen kunniaksi lempirunoni. To me it's pure perfection. Nauttikaa!

<3: S

Vuosipäivä nro. 2

Tänään aamulla n. klo 8 tuli kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun lääkäri diagnosoi minulla syövän. Muistan tuon päivän kuin eilisen, vaikka sen yllä leijuukin melkoinen sumuverho. Muistan hetken, kun matkustin vastaanotolle, muistan hetken kun istuin odotushuoneessa peläten enemmän kuin ikinä ja muistan hetken kun näin lääkärin astuvan käytävälle. Muistan tarkasti kaiken tuosta päivästä edelleen. Lääkärillä oli mukanaan hoitaja. Tuosta olisi jo voinut päätellä, että kyse on vakavasta diagnoosista, koska harvemmin muutaman tikin poistoon tarvitaan useampaa kuin yhtä ihmistä. Lääkäri alkoi poistaa tikkejä hiljaisuuden vallitessa. Minä, silloinen avopuolisoni, hoitaja ja lääkäri olimme kaikki hiljaa. Kun tikit oli poistettu, lääkäri tarttui kansioonsa, painoi päänsä maahan ja sanoi: "Löydös oli pahanlaatuinen. Sinulla on Hodgkinin tauti." Ja sitten kaikki pysähtyi, niin kuin olen kertonut monet kerrat.

Päivä kului hurjassa pyörityksessä. Pari ensimmäistä tuntia itkin hysteerisesti ja olin varma että kuolen. En sisäistänyt asiaa lainkaan. Kun itku rauhoittui, aloin miettiä kuinka helvetissä tällaisesta asiasta kerrotaan läheisille ja etenkin äidille. Ei ihan jokapäiväinen puhelu: "Moi äiti, mulla on syöpä." No soitin ja jo siinä kohtaa huomasin omaksuneeni roolin, jossa en itke. Oli helpompi kuunella muiden musertumista langan toisessa päässä kun oli itse rauhallinen.

Ajoimme kotiin sairaalalta ja aloin lukea syöpäoppaita. Ihmisiä virtasi ovesta sisään ja minä hymyilin ja nauroin. Se kaikki oli täysin aitoa, mutta varmasti jonkinlainen vastareaktio, jonka avulla pääsin eteenpäin. Söin homejuustoa, koska olin jostain jo ehtinyt selvittää että sitä en saa syödä hoitojen aikana. First things first, right? :D Heitimme viimeisen ystäväni vasta myöhään yöllä kotiin. Olimme istuneet kainaloikkain koko illan sohvalla ja hän oli itkenyt. Tuntui hyvältä nähdä, että uutinen järkytti muidenkin maailmaa. Tuokin päivä päättyi siis ajallaan ja pääsin nukkumaan ja nukuin jopa hyvin. Siitä alkoi syöpäpotilaan arki, joka on nyt muuttunut normaaliksi arjeksi, jota värittävät kontrollit.

Näiden kahden vuoden aikana vastaan on tullut kaksi artikkelia, jotka ovat jääneet mieleeni. Ne ovat tässä alla. Ensimmäinen pukee hyvin kuviksi sen, miksi pelkään syöpää ja kunnioitan ja rakastan elämää koko sydämestäni. Ja kyllä, pelkään syöpää edelleenkin. Sairastaessani en pelännyt, koska silloin pahin oli jo tapahtunut. Ja koska olen vain ihminen, nyt kun olen remissiossa, osaan jälleen taas pelätä. Mutta jollain tapaa se on hyvää ja oikeanlaista pelkoa. Ei sellaista elämää määrittävää pelkoa enää. Toinen artikkeli puolestaan on jopa melko provosoiva ja kaikista asioista en ole kirjoittajan kanssa samaa mieltä, mutta teksti pukee hyvin sanoiksi tunteiden suuruuden, joita sairastuminen ainakin minussa herätti. Syöpä ei jalosta ihmistä. Tai voi se toki senkin tehdä, mutta syöpä saa aikaan myös kaikkia ei niin kivoja tunteita; rumia ajatuksia, kirosanoja, epäreiluuden kokemista ja vaikka mitä muuta kivaa. Lukekaa tuo viimeinen teksti loppuun jos aloitatte. That's all I'm asking. Alku on nimittäin aika suoraa puhetta. Tämä ei kerro tunteistani ketään kohtaan  ja haluan tehdä sen hyvin selväksi. Teksti vain kertoo mielestäni hienosti siitä, mikä on syöpäpotilaalle arkea ja minkälaista tunnemyllerystä ihminen silloin käy läpi.

http://9gag.com/gag/aoz56Oe?ref=fb.s

http://www.huffingtonpost.com/erika-lade/cancer-friendship_b_3539970.html

Vaikuttavaa eikös. Syöpään sairastuessa, maailma ei muutu niin legendaariseksi kuin elokuvissa. Musiikki ei pauhaa kun kävelet ensimmäisen kerran sairaalaan, vaan todennäköisesti joku räkänokka huutaa äidilleen sairaalan aulassa kirosanoja. Tai sitten kaikki on ärsyttävän tavallisesti. Sillälailla kuin olisit menossa normaalille gynekologikäynnille ja voin kertoa, että sekään ei tunnu hyvältä. Se ei sovi tilanteeseen ja omaan totuuteen sillä hetkellä. Muistan menneeni ensimmäisen kerran kauppaan diagnoosini jälkeen ja jääneeni tuijottamaan ihmisiä. Kaikki käyttäytyivät normaalisti ja minun olisi tehnyt mieli huutaa: "Mitä helvettiä! Minulla on todettu juuri syöpä ja sinä ääliö mietit, ostatko suomalaisia vai espanjalaisia tomaatteja!!" Ei ihan sellainen ajatus, jonka haluaisi myöntää, kun kokee kuitenkin olevansa empaattinen ja mukava ihminen pääosin. En siis haluaisi myöntää olevani ihminen, joka on ajatellut noin, mutta olen. Kaikessa rehellisyydessäni. Ainakin tutut ihmiset ruudun takana tietävät, että en käyttäydy tuolla tavoin, mutta syöpä saa ihmeitä aikaan. Se herättää tunteita. Ja itseasiassa luulen, että tuon lauseen huutaminen olisi voinut auttaa. En kuitenkaan huutanut. Ja se mitä yritän tällä kaikella sanoa; Syöpään sairastuessa kaikki muuttuu. Elämä jatkaa pyörimistä ympärillä, mutta sinä et enää muista mistä kohdasta piti napata kiinni. Muulle maailmalle arki astuu kuvioon, mutta sinulle se ei näyttäydy enää koskaan samalla tavalla kuin aiemmin. Jollain tasolla syöpä kulkee aina mukana. Tai ainakin luulen niin.

(weheartit.com)

Nyt on kuitenkin kulunut kaksi vuotta diagnoosista ja pitkä aika noista äärimmäisistä tunteista. Hienointa tässä kaikessa on se, että jotain näistä elämän pohjamudista voi myös oppia ja ottaa mukaansa. Minulle ystävien ja perheen tärkeys on korostunut entisestään, turhat arkiharmitukset ovat minimoituneet, elän täsmälleen sellaista elämää jota tässä hetkessä haluan elää ja nautin jopa niistä huonoista päivistä jollain tavalla. Siis kyllä, kuulun siihen kategoriaan jotka ovat kokeneet jonkinlaisen ahaa-elämyksen sairastumisensa myötä. En ole kuitenkaan mikään zen-mestari. Todellakaan. Kaukana siitä oikeastaan. En edes elänyt rappiollista elämää, jonka suunnan olisin kuin elokuvissa voinut muuttaa ymmärrettyäni elämän syvyyden sairastuttuani. En ole mieleltäni jalompi tai rohkeampi kuin muut. Minuakin ketuttaa jos juuri suoristettu tukka kihartuu sateessa, koska onhan se ärsyttävää ja saakin olla. Mutta uskon, että jokaiselle annetaan mahdollisuus isojen haasteiden edessä valita miten asioihin suhtautuu. Voi päättää, että katkeroituu ja uskoa siihen että on jollain tapaa oma vika, että on joutunut kohtaamaan tällaisia asioita. Voi olla antamatta itselleen anteeksi ja tuudittautua suruun. Tai sitten voi päättää ottaa asian vastaan sellaisena kun se tulee. Ottaa vastaan nuo kamalat ajatukset, jotka tekisi mieli huutaa koko maailmalle. Ottaa vastaan se järisyttävä pelko ja suru. Antaa niiden tulla ja sitten antaa mennä ajallaan. Ja ei, se ei ole niin helppoa kuin miltä se kirjoitettuna näyttää, mutta sitä kohti kannattaa mennä. Muuten elämä saattaa alkaa vilkkua ohi. Minun todellisuuteen sopii jälkimmäisen valitseminen, mutta ymmärrän myös jos joillekin ensimmäinen vaihtoehto sopii paremmin. Tai jokin kolmas, josta minulla ei ole hajuakaan.

Elin onnellista, kiitollista ja ihanaa elämää ennen syöpää, mutta sairauden jälkeen kaikki värit ovat syventyneet entisestään. Heräsin tänä aamuna onnellisena siitä, että uskallan elää itseni näköistä elämää ja heittäytyä sen kyytiin, koska ikinä ei tiedä mitä huominen tuo. Aika hurjat, mutta hienot kaksi vuotta siis! Kiitos niistä.

<3: S

Finding my way of life

Näin reilu vuosi sitten tämän videon ensimmäisen kerran. Silloin itketti ja kovasti. Videossa tiivistyi kaikki mitä kaipasin. Olin elänyt onnellista elämää, mutta tiesin että jotain piti tapahtua. Nyt vuotta myöhemmin katsoin sen uudelleen ja taas itketti. Tällä kertaa itketti sen takia, että tajusin menneeni juuri näiden ajatusten perään. 

Olen saanut tehdä matkaa ihanan Nitan kanssa, joka on tehnyt videon. Alla muutamia ajatuksia tuosta matkasta:

Tapasin Nitan ensimmäisen kerran reilu vuosi sitten, syksyllä 2012. Olin eksynyt hänen sivuilleen sattumalta ja tämän videon katsottuani, minulta pääsi itku. Se video puki sanoiksi ne kaikki ajatukset, joita päässäni oli pyörinyt ja joita olin kyseenalaistanut. Erityisesti videota katsoessa pysäytti seuraava lause: "Life isn't about waiting for the storm to pass, it's about learning to dance in the rain." Tajusin seisoneeni jo pidempään myrskyn silmässä ja huomasin lopettaneeni tanssimisen kokonaan. Tämän ajatusmylleryksen jälkeen päätin laittaa Nitalle viestiä.

Minulla oli takana raskaita asioita, jotka sisälsivät mm. ne hiljattain päättyneet syöpähoidot. Ikää oli vasta 24 ja tuntui, että tämä kaikki oli vähän liikaa. Pelotti ihan hurjasti, mutta päätin silti katsoa mitä Nitalla olisi annettavaa.

Olin juuri tullut viikon Barcelonan lomalta, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Kaiken piti olla hyvin, mutta muistan kuitenkin itkeneeni lohduttomasti koko ensimmäisen tapaamisemme. Kuitenkin Nitan luota lähtiessä oli hyvä olla. Tuli tunne, että otin harppauksen oikeaan suuntaan, vaikken lainkaan tiennyt mikä tuo suunta on. 

Keskustelimme monista asioista, välillä itkimme ja välillä nauroimme. Oli mahtavaa, kun joku oli niin läsnä. Halusin myös itselleni sen kyvyn. Aloin keskittyä enemmän itseeni ja tekemään asioita, jotka tuntuivat minusta oikeilta. Nita osasi kysyä kysymyksiä, jotka laittoivat minut miettimään omaa ajatusmaailmaani. Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, että tässä kohtaa kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Minusta tuntui, että edessä on isoja elämänmuutoksia ja päätöksiä, mutta tajusin samalla niiden asioiden tulevan ja tapahtuvan kun on sen aika. Osasin hieman siis jo päästää irti siitä jatkuvasta yrityksestä vaikuttaa kaikkiin ja kaikkeen. Ymmärsin myös, että kaikkien kokemusteni jälkeen sainkin olla surullinen ja se oli enemmän kuin fine. Siihen ei vain kannattaisi jäädä makaamaan liian pitkäksi aikaa. Talven koittaessa oma hyvä oloni lisääntyi lisääntymistään ja aloin todella elää elämää itselleni. Kaikki vain alkoi purkautua oikeaan suuntaan kuin itsestään. Nyt olen kasannut itselleni oman, äärimmäisen onnellisen kodin jossa viihdyn ja olen suuntaamassa seikkailuihin, joista uskalsin vain uneksia aiemmin. Ei siis ihan huono päätös lähteä tapaamaan Nitaa. ;)

Vuotta myöhemmin, nyt syksyllä 2013, tapasimme taas ja tällä kertaa taisin nauraa aika paljon ja ihan vatsani pohjasta. Mietimme mitä kaikkea olikaan tapahtunut ja miten minä säihkyin ihan uudella tavalla, koska olin uskaltanut hypätä epämukavuusalueelleni ja katsoa mitä elämällä on tarjottavaa. Mietin sitä, kuinka kaikki vain oli lopulta tapahtunut luonnollisesti, heti sen jälkeen kun uskalsin päästää irti. Tämä uusi onnellisuuden flow, jota nyt elän, hämmentää toki myös välillä. Mietin välillä vieläkin motiivejani, mutta eri tavalla kuin ennen. Nita sai minut näkemään sen, miten kaikki mikä tapahtuu on juuri niin kuin pitääkin.  Pitää vain antaa sen elämän tulla ja tapahtua, mikä on tarkoitettu ja nauttia matkasta. Ja oh boy, tästä matkasta minä nautin! ”What’s meant to be, will be.” Siihen minä nykyisin uskon ja luotan. Ja se kantaa.

Nita on ihana ja valoinen persoona, jonka lähellä on hyvä olla. Voin lämpimästi suositella kääntymistä häneen puoleensa, mikäli tuntuu että tarvitset suuntaa tai rohkaisua elämääsi. Kaikki työ on itsestä kiinni, mutta Nita osaa maagisesti näyttää askelmerkkejä, joihin kannattaa tutustua, jotta löytää oman suuntansa.

Viimeisessä tapaamisessamme muistin, kuinka olin mielessäni suuttunut Nitalle eräästä lauseesta jonka hän sanoi ensimmäisen tapaamisemme aikana. Nyt vuotta myöhemmin tajusin, että se lause oli täysin oma ajatukseni, jonka ääneen sanominen vain toi asian todeksi, jota en halunnut myöntää. Ja nyt se jo naurattaa. Välillä elämän vain kuuluukin heittää häränpyllyä. Ja vaikka se osiltaan onkin aika syvältä, niin pääosin se on kuitenkin aika mahtava kuperkeikka, jonka jälkeen aukeaa ihan mielettömät maisemat.

<3: S

Kyky nähdä itsensä omin silmin. Priceless.

Ja nyt mennään taas vähän sinne diipimpään päähän. On sielläkin vaan hyvä aina silloin tällöin vierailla. Like I don't do it often enough!

Välillä sorrun miettimään, mitä muut minussa näkevät. Näkevätkö vain ulkokuoren vai jonnekin syvemmälle? Näkevätkö vain syövän vai halun elää ja nauttia? Näkevätkö tunteiden myllerryksen sen rauhallisen kuoren alla vai rauhattomuutta vaikka sisällä ei myrskyä? Ja sitten sitä miettii, että tällä ei pitäisi olla mitään väliä. Pohtii, että miksi sitä miettii näitä asioita. Eikö vain omalla mielipiteellä loppupeleissä ole merkitystä? Eilen kuultu lause pudotti taas maan pinnalle: "You are the one you've been looking for." Niinpä, näitä asioita ei vaan kannata etsiä ulkopuolelta. Ei etenkään oikeutusta niihin.

Pohdin näitä asioita etenkin alkuvuodesta hurjasti ja jossain kohtaa jouduin toteamaan että nyt on aika katsoa itseä ulkopuolelta. Ei toisen silmin vaan nimenomaan omin silmin. Mutta ilman niitä analyysejä, ennakko-odotuksia ja mielipiteitä itsestä. Jos se nyt missään määrin on mahdollista. Heitin idean ihanalle ja maagiselle Nita Arpiaiselle. Nita puolestaan ohjasi minut mahtavan Jenni Kauppilan luokse.

Jenni on monen muun muassa valokuvaaja ja muotikuvien lisäksi erikoistunut voimaannuttavaan valokuvaukseen. Tapasimme ja päätimme suunnata Suomenlinnaan eräänä kesäisenä iltana, jotta minä saisin nähdä itseni omin silmin, mutta eri vinkkelistä.

Päädyimme siis ottamaan kuvia minusta. En ole koskaan jännittänyt liiaksi kuvausta tai muutakaan esiintymistä, mutta nyt olo ei ollut luonnollisin. Piti yrittää olla pelkästään oma itsensä ilman roolia. Takana jälleen kerran ne raskaat kaksi vuotta, joiden takia tunsin itseni väsyneeksi ja nuutuneeksi. Tiesin olevani hyvä tyyppi, mutta en ehkä tuntenut sitä ihan niin vahvasti kuin olisin toivonut.

Kuvaussessio oli mahtava, mutta kun sitten ensimmäisen kerran näin kuvat, olin häkeltynyt. Kyllä, olin ehkä hieman väsyneen näköinen, mutta ennen kaikkea onnellinen. Onnellinen kaikkien niiden ihmeiden keskellä joita oli tapahtunut. Rauhallinen kaiken mylleryksen keskellä. Iloinen kaikista tunteista, joita olin saanut kokea. Kiitollinen menneisyydestä ja luottavainen tulevaisuuden suhteen. Jonkinlaisessa tasapainossa kaiken epätasapainon keskellä siis. Ja mikä upeinta, huomasin myös kantaneeni näitä tunteita jo pitkään mukanani. Olin kyllä tiennyt sen, mutta jälkikäteen huomasin myös tunteneeni jossain syvällä kaiken tämän jo aiemmin ja luottaneeni siihen että ne tunteet kantavat. Does it make sense?

Tämä kuvauskokeilu kannatti ehdottomasti kokeilla ja voin suositella kokemusta kaikille. Välillä on vaan hyvä nähdä itsensä uudella tavalla ja hieman toisesta perspektiivistä. Se antaa kaikkeen vähän uuden tavan katsella asioita.

Alla muutama kuvista. Myös blogin "profiilikuva" on yksi tuona kesäiltana otetuista kuvista. Rakastan sen tunnelmaa. Siinä on pitkä polku takana ja edessä vielä tietämätön määrä tulevaa. Erityisen kuvasta tekee myös siinä esiintyvä lokki. Minulla on aina ollut hurja lintukammo ja tuossa kuvassa se pelko on aivan selkäni takana. Ja silti minä vain olen rauhallinen ja onnellinen. Voi näitä kaikkia symbolisia merkityksiä! :D Näihin kuviin on siis aina hyvä palata silloin kun tunteet meinaavat ottaa vallan ja kun muiden mielipiteet alkavat mietityttää liikaa. Ja muistaa tämä: "I am the one I've been looking for." Itsestään on lupa olla onnellinen ja se saa tuntua pirun hyvältä.

Kuvat: Jenni Kauppila

<3: S

Kesän jälkeen...

Kirjoitin tämän melkoisessa flowssa ja reilua on varmaan antaa varoitus ennen lukemista. Tulossa on melkoinen onnellisuusoksennus, jonka rakennetta ei ole mietitty. Omalla vastuulla siis ihanat! :D

Ja oh boy, this summer has a STORY! Olen saattanut juuri elää elämäni upeimman kesän. Kyllä. Kesä 2013 on ollut niin täynnä onnea, että olen pelännyt pakahtuvani siihen. Luullut, että yhdelle ihmiselle ei voisi sattua niin paljon hyvää. Olen huomannut monessa hetkessä havahtuvani siihen, kuinka kiinni elämässä olen ja kuinka kiitolliseksi tunnen itseni. Saanut itseni kiinni sellaisista hetkistä, joita muistellaan keinutuolissa. Ja tajunnut eläväni niitä täysillä miettimättä huomista. Universumi on heittänyt eteeni ihania hetkiä ja toinen toistaan upeampia ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat näyttäneet minulle asioita, jotka minun on pitänyt oppia. Ihmisiä, jotka ovat vieneet minua eteenpäin, koska uskalsin heittäytyä. Ja ihmisiä joille myös minulla on ollut paljon annettavaa. Ja tämän kaiken päätteeksi olen saanut oppia, että se kaikki on omaa ansiotani. "You don't attract what you want, you attract what you are."

Kyllä, olen hypännyt taivaalta ja huutanut onnesta tippuessani kohti maata 200 kilometrin tuntivauhtia. (Vaikka vastuuvapautuslomaketta allekirjoittaessa mietin kyllä, kuinka tyhmä ihmisen pitää olla. Ensin selviää syövästä ja sitten haluaa tappaa itsensä hyppäämällä taivaalta. Whaaat!) Hyppy oli uskomaton, eikä vähiten sen symbolisen merkityksen takia. Rohkeus antautua jonkun toisen käsiin on todella voimaannuttavaa. Ja kun sen tunteen pystyy vielä jakamaan rakkaimman ystävän kanssa, on hetki täydellinen. Olen myös nauttinut upeista maisemista ulkomailla, juonut paljon viiniä ja syönyt herkkuja. Maannut rannalla ja antanut tukan vaalentua ja ihon ruskettua. Nauranut itselleni ja välillä myös muille. Löytänyt täysin korvaamattoman ystävän. Tanssinut aamuun asti hiestä märkänä ja välillä unohtanut nukkua. Olen itkenyt, mutta melko vähän. Ja ennen kaikkea onnesta. Sellaisesta onnesta, joka tuntuu hajottavan pään. Olen ihaillut lämmintä kesäyötä ja antautunut hetken vietäväksi, unohtanut seuraavan aamun. Olen seisonut vahvemmin omilla jaloilla kuin koskaan. Ja toisaalta jakanut enemmän kuin ikinä aiemmin.

Kesää voi siis hyvällä syyllä kutsua täydelliseksi. Mutta niin kuin aina, kaikki hyväkin loppuu aikanaan ja nyt tämä kesä alkaa vedellä viimeisiään. Toisaalta on äärimmäisen haikea olo, mutta päällimmäisenä on kuitenkin kiitollisuus.

Ehkä näiden kokemusten takia viides kontrolli jännitti käsittämättömän paljon. Kaikki oli niin upeaa, että arki tuntui äärimmäisen painavalta kun se astui ajatuksiin kontrollin muodossa. Etenkin kun sitä siivitti (ja siivittää) pitkittynyt flunssa. Ja kun neuroottisena juoksee lääkäriin otattamaan verikokeita, ei paljon naurata. Pienikään flunssa ei tunnu Hodgkinin taudin jälkeen normaalilta etenkään kun lääkäri nivusia painellessaan toteaa: "Täällä on jotakin." Siinähän sitten yrität hengitellä syvään ja miettiä positiivisia. Seurauksena oli lähete ultraan ja tuskallinen kahden viikon odottelu. Tänään aamulla se ultra sitten otettiin. Ystäväni sanoi jälkeenpäin, että näytti siltä kuin sydän olisi tullut rinnastani ulos, kun odottelin lääkärin kommentteja. Onneksi hän piti kädestä kiinni koko ajan. Lääkäri huomasi pelkoni ja sanoi, että taidan pelätä aika paljon. No jep! Ja sen jälkeen hän totesikin, että kaikki on nivusissani hyvin. Siellä on pieni imusolmuke, mutta se on normaali. Sellainen kuulemma kuin kuuluukin olla. (Nämä sanat ystäväni kertoi minulle jälkeenpäin, koska tässä kohtaa itkin ja tärisin jo helpotuksesta). Sen jälkeen lääkäri antoi minun kasata itseni siinä huoneessa ystäväni kanssa ja tuli vielä jälkeenpäin kertomaan, että tuo sama imusolmuke on näkynyt jo vuodenvaihteen TT-kuvissa, eikä ole siitä muuttunut lainkaan. Vastaanoton jälkeen totesin, että tämän suurempaa kiitollisuutta ihminen tuskin voi tuntea. Verikokeiden tuloksia odottelen vielä, mutta tämä ultra oli "puhdas".

Kesä on tuonut myös siis isommat tunteet mukanaan. Ilo tuntuu tuplasti isommalta ja onni triplasti mahtavammalta. Syystä tai toisesta. Tämä tuo mukanaan myös sen, että pelko tuntuu pelottavammalta ja ahdistus ahdistavammalta. Mutta tunteminen on upeaa. Mielummin överit kun vajarit. Tässäkin. :D Kiitos Hodgkin, että opetit minut nauttimaan arkisista asioista ja isoista tunteista. Viimeisten kuukausien aikana olen tosissaan ymmärtänyt sen arvon. Yksi elämäni onnellisimpia hetkiä on nykyään työmatkat. Musiikkia kuunnellessa ja bussin ikkunasta ulos tuijotellessa kaikki on hyvin tai sitten ei ja se on fine. Ei ne isot asiat vaan ne pienet. <3

Nyt yhtä ultraa kevyempänä eteenpäin. Syksylle on paljon paljon upeita suunnitelmia ja etenkin keväälle. Nyt vaan toiveet universumille, että ne toteutuvat.

Samalta ystävältä saatu viesti, joka piti kättäni ultrassa. Tämä vain kiteyttää kuluneen kesän.

Reunan yli nojaten.
Tyhjyyttä halaten.
Rakkautta tuhlaten.
Sydäntäsi avaten.
Vitutusta uhmaten.
Karsinasta karaten.
Seuraava leveli on just sua varten.

-Jukka Poika

Aikamoinen postausoksennus, mutta se tuli suoraan sydämestä. Siitä sydämestä mikä on pakahtumaisillaan. 

<3: S

Kesä tulee ja terveys jatkuu!

Kaksi päivää sitten oli vuorossa sarjassaan neljäs kontrolli. Fiilikset olivat jälleen samat kuin kaikkina kertoina aiemminkin. Järisyttävä paniikki, pelko ja ahdistus täyttivät taas joka solun. Sydän tuntui puskevan ulos rinnasta siinä odotushuoneessa istuessa, ja ne mantrat joita hoin mielessäni yrittäen vakuutella itselleni että kaikki on hyvin, tuntuivat äärimmäisen latteilta ja tehottomilta. Tätä paniikkia en edelleenkään pysty hallitsemaan, mutta onneksi sain poistua vastaanotolta taas sydän hieman kevyempänä ja kesää odottaen. Hodgkin pysyköön jatkossakin poissa!

Syövän sairastamisesta on nyt yli vuosi, mutta silti se tuntuu jättimäiseltä osalta elämääni. Kaikki kokemukseni peilaantuvat siihen, vaikka nykyisin suhtautuminen alkaa olla jo eri luokkaa kuin aiemmin. Suurimman eron huomaa ehkä siinä, etten jaksa enää puhua aiheesta kovinkaan paljon. Ensimmäinen kontrollivuosi tuntuu sujahtaneen ohi hetkessä, mutta edessä siintävät neljä tuntuvat  loputtomalta taipaleelta. Mutta viikko, kuukausi ja vuosi kerrallaan. Hetkittäin näen jo itseni niissä juhlissa, jotka aion järjestää tämän matkan päätteeksi. Todistuksen sijaan olohuoneen pöydältä löytyy silloin paperi terveiden kirjoihin siirtymisestä. Siinä sitä onkin syytä juhlaan!

Olen aiemmin blogissani pohtinut sitä, kuinka syöpä ottamisen sijaan myös antaa paljon. Vaikka se ei niinä kaikkein pelottavimpina hetkinä siltä tunnukkaan, totta se on. Ainakin se antaa perspektiiviä. Olen aiemmin ollut varsinainen murehtija, mutta nykyisin huomaan yhä enemmän luottavani siihen, että kyllä elämä kantaa. Tavalla tai toisella. Sen kyytiin täytyy vain uskaltaa heittäytyä.

Elämääni on hiljan tullut myös toinen, erittäin suuri elämänmuutos, joka on taas koetellut kykyäni suhtautua elämään positiivisesti. On ollut kuitenkin ihanaa huomata, että kaiken sen surun ja pelon alla jota olen saanut taas kokea, asuu pieni ja äärimmäisen onnellinen tyttö. Tyttö joka osaa olla kiitollinen myös surusta hetkittäin. Tästä kiitos kuuluu varmasti syövälle. Muistan sairastaessani surreeni sitä, kuinka onnellinen olisin jos vain saisin vielä jatkossakin kokea koko elämän kirjon. Onnen, hämmennyksen, muutoksen, ilon, vihan ja kyllä, myös surun. Ja nyt kun suru on taas tullut elämääni, yritän olla sille kiitollinen ja välillä siinä onnistunkin. Olen siis onnellinen surusta. Hullua! Unelmista ja kaikesta tutusta luopuminen on äärimmäisen raskasta, mutta niin rehellistä. Se on elämää. Eilen sain alla olevan tekstin luettavakseni. Se puhutteli ja kovaa!

'Love your sadness. It won't last.

I was feeling it. Pure sadness -- the inescapability of it plowing through the softest part of me. When you're in that kind of painful place you'll try to climb the walls to get away from it. You want it over with.

"Love your sadness. It won't last long." A friend texted me late at night. I caught it just as I was turning off my bedroom light.

Love my sadness?

Love my sadness.
Sadness, I love you.
Let me give you a kiss, instead of my fist.
You're heavy, but you're so honest.
I should give you more credit. More space.
I'll be grateful when you leave --
but I know I'll be grateful that you came.

A metaphor: You know when you catch a cold, and part of you is just a bit grateful for it? The cold itself sucks. But it gives you a reprieve, an excuse to stop, curl up, wind down -- it demands a compassionate response.

And if you're smart, you milk it. Take the day off, order in, watch the entire "Breaking Bad" series on Netflix, sleep... a lot. And while you're sleeping off your fever, you get the sense that you're burning off months of built up stuff -- and sorting out some internal things. You get better, you put fresh sheets on the bed, and you've got a new attitude.

Same thing with sadness.

Sadness gives you the chance to be still with the most tender place of your being.
Sadness is an opportunity to deeply appreciate your losses and your longings.
Sadness brings you eye to eye with your desires.

Appreciation is fuel for change.
Love gives your sadness the energy it needs to move through you... so it can move on.
By loving your sadness, you're respecting your truth.

And freedom always follows truth.'

- Danielle LaPorte

Ja tottahan se on, mikään ei kestä ikuisesti. Ei edes suru, vaikka välillä siltä tuntuukin. This too shall pass! Ja vaikka minua on ärsyttänyt ajatus siitä, että muutos on aina mahdollisuus, olen joutunut toteamaan että niinhän se on. Tuovat tulevat kontrollit ja elämän muutokset mitä tahansa eteeni, tiedän selviäväni niistä. En ehkä aina usko tai tunne sitä, mutta tiedän sen. Tiedän mitä tällä hetkellä tulevaisuudeltani toivon ja uskallan yhä edelleen luottaa siihen, vaikka monessa mielessä odds are against me. Mutta suu hymyssä eteenpäin, näyttäköön elämä mitä sillä on minun varalleni suunniteltuna. 

On oikeastaan aika jännittävää heittäytyä tämän ajatuksen kyytiin. 

S


 

Kolmas kerta toden sanoo?

Tuo ajatus on vilissyt viimeisen kahden viikon sisällä mielessäni jopa sairaalloisen paljon. Myös moni muu ahdistava ajatus on täyttänyt maailmani ja se maailma on välillä tuntunut jopa romahtavan.

Kaksi viikkoa ja päivä sitten minulla oli 3. kontrolli. Lähes samalla sekunnilla kun lääkäri avasi suunsa, tajusin ettei kaikki ollut hyvin. Olin käynyt kaksi päivää aiemmin verikokeissa, joten töksäytin samantien: "Onko niissä verikokeissa jotain häikkää?" Ja olihan niissä. Valkosoluarvot oli jostain syystä tipahtaneet alas ilman mitään kunnollista syytä. Siinä samassa hetkessä palasin niihin vuoden takaisiin fiiliksiin, joita värittivät kuolemanpelko, ahdistus, vapina, suru, ikävä ja kaikki muut mahtavat tunteet. Ja kaikki tämä vain muutaman pikkuruisen solun takia. Lääkäri yritti rauhoitella minua. Hän ei kuulemma ollut vielä tästä kovin huolissaan, mutta jokainen joka on ollut samassa tilanteessa tietää ettei tuon ensimmäisen uutisen jälkeen kuule enää muuta. Edessä oli uusi verikoe ja TT.

Puolitoista viikkoa odottelin, että pääsin verikokeisiin ja tuon jo niin tutun rinkelin kuvattavaksi. Nyt jopa kanyylin laittaminen jännitti. Edellisestä kerrasta kun oli jo huimat 8 kuukautta. Yritin löytää huumoria taas siitä varjoaineesta, kun tuntui että pissin housuuni. Ja onnistuinkin. Onhan siinä jotain huvittavaa! Ennen molempia tutkimuksia olin tehnyt paljon mielikuvaharjoituksia "puhtaista" sisäelimistä ja kivan näköisistä valkosoluista kiertämässä suoniani. Ja sitten oli taas sen tuskallise odottelun vuoro...

Näiden kahden lääkärikäynnin välillä olin unohtanut syödä ja tunsin jos jonkin näköisä oireita jne. Kun vaaka näytti käsittämättömän pientä lukua, olin varma että se on taas Herra Hodgkin joka rellestää jossakin päin kehoani. Koitin kuitenkin tsempata ja ajatella positiivisesti. Tunne kurkun turvotuksesta ei kuitenkaan auttanut ja mieli painui maahan aika ajoin. Ja kun perjantai koitti ja lääkärin soitto alkoi lähestyä, pelko oli taas aivan sietämätöntä. Jooga ja omaan hengittämiseen keskittyminen olivat tuoneet rauhan moniin tilanteisiin viimeisen vuoden aikana, mutta tähän ahdistukseen se ei kuitenkaan auttanut enkä tiedä tuleeko koskaan auttamaan. Tuossa pelossa vain on jotain niin syvää.

Olen joutunut tämän sairauden myötä toteamaan, etten ole niin korrekti ja hyväkäytöksinen ihminen kuin kuvittelin olevani. Lääkäri soitti ja alkoi puhua verikokeista. Olin soittanut jo pari päivää aiemmin hoitajalla ja tiristänyt tiedot häneltä. Tiesin että valkosolut olivat palautuneet normaaleihin lukemiin. Välivoitto! Ja kun lääkäri ei ottanut kuvia puheeksi, olin varma että tauti on uusinut. Keskeytin lääkärin, en edes kovin hienovaraisesti, ja ilmaisin selkeästi haluavani tietää, mitä kuvat kertoivat sisäisestä todellisuudestani. "Kaikki on hyvin", vastasi lääkäri. Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin... Siis, että remissio pitää edelleen? Ja niin se oli. Kolme kertaa se täytyi kuitenkin tarkistaa ennen kuin suostuin uskomaan.

Lääkärin kiittelyn jälkeen soitin avopuolisolleni ja sittenhän ne hanat taas aukesivat. (Soiko kellään muulla tässä vaiheessa Kaijo Koon biisi Hanat aukeaa päässä?1? Vai olenko ainut? :D ) Jännitys purkautui ja itku ja tärinä yllättivät. Äidille soittaessa itkusta ei ollut tullut loppua ja hän ehti jo säikähtää että Herra Hodari tosiaan oli taas päässyt valoilleen. Anteeksi! Kaikki on kuitenkin siis nyt hyvin.

Ennen tätä kolmatta kontrollia minulla oli ensimmäistä kertaa melko levollinen, terve ja tasapainoinen olo. Herra Hodgkin oli menettänyt jonkin otteen mielestäni. No, tämä oli ehkä sairas tapa muistuttaa siitä että ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa. Kaikkein eniten tämän kahden viikon aikana pelotti se eristäytyminen mitä mahdollinen uusiminen tarkoittaisi. Ei koulua, ei töitä, ei kivoja illanistujaisia tai homejuustoa. Onneksi sinne ei tarvinnut mennä.

Nyt siirryn taas nauttimaan normaalista arjesta ja kaikista ihanuuksista jotka siihen liittyvät. Niin kovin kiitollisena, että sitä on edes vaikea sanoin kuvata. Heti tänä iltana on luvassa nostalgista fiilistelyä tanssivuosilta ja kahden viikon päästä Rooma ja Toscana (tai Firenze) odottavat kahta viinimatkaajaa. I love life. <3 And especially my life.

Kontrolleja jännitän seuraavan kerran vasta neljän kuukauden päästä ja seuraavaa TT:tä ilmeisesti vuoden päästä. Kammottava ajatus, mutta sille en anna nyt liikaa tilaa päästäni.

Aurinkoa ja rakkautta kaikkien päiviin! <3

Kuva: weheartit.com

Kuva Amsterdamista vain muutama viikko diagnoosin jälkeen marraskuussa 2011. Jotenkin tässä kuvassa vain on toiveikas tunnelma. 

<3: Sanja