perjantai 13. joulukuuta 2013

World in front of me!

Saanko esitellä terveen tytön!!!! Tättärättättätäää!!! Ilotulituksia, tähtisädetikkuja ja ilmapalloja! Hurraa-huutoja ja halauksia. Onnen ja helpotuksen kyyneliä.


Kuva: Jenni Kauppila


Kuva: Jenni Kauppila


Kirjoittamiseen on tullut elämän aiheuttama tauko ja tälläkin tauolla elämällä oli paljon opetettavaa. Näiden kuluneiden parin viikon aikana edessä oli siis jälleen kontrollikäynti. Nyt oli kyse 2 vuoden rajapyykistä ja makailin taas sen perinteisen rinkelilaitteen sisällä kuviksi viipaloitavana, jotta radiologi saisi vuoden tauon jälkeen kurkata sisäistä todellisuuttani. Olo oli taas perinteisesti kuin teuraseläimellä.

Ensimmäisen kerran näiden kuluneiden kahden vuoden aikana, kontrollipelko oli jollakin tapaa kuitenkin erilaista kuin aiemmin. Pelkäsin ja jännitin kyllä, mutta nuo tunteet eivät olleet joka hetkessä läsnä. Kaikilla elämäni jännittävillä ja ihanilla muutoksilla lienee tekemistä asian kanssa. Elin jollakin tapaa niin hetkessä, että pahin pelko yllätti vasta aivan loppumetreillä tuloksia odottaessa. Ja taikauskovainen kun olen, olin varma että tästäkin ajatusmallista minua rankaistaan taudin uusimisella. Kyllä järki koko ajan tiesi että koko ajatus on aivan pöllö, mutta tunteet ottivat välillä vallan ja kävin taas mielessäni kauppaa pirun kanssa. 

Oli ihanaa huomata, kuinka ympärilleni kerääntyi jälleen ihmisiä, jotka ottivat kontrollikäynnin vastaan kanssani. Kollektiivinen pelkääminen vaan on jotenkin kivempaa. Edellisenä iltana sain vielä myöhään yöllä vieraan tuoman voimahalin, jotta jaksaisin seuraavan päivän piinallisen odotuksen paremmin. Teuraaksi mennessä (lue: tt-kuvaan jonottaessa), ihana tuleva matkakumppanini oli harhauttamassa ajatuksiani  kanyylin asennuksesta ja tuloksista muualle matkasuunitelmilla. Ja täytyypä sanoa että job well done! Kyllä ystävät ja läheiset vaan on maagisia. 

Reilun viikon odotuksen jälkeen sain puhtaat tt-tulokset! Jälleen toistan sen, kuinka noiden hetkien tuoma helpotus on jotakin täysin sanoinkuvaamatonta, ettei sille ainakaan toistaiseksi ole löytynyt vertailukohtaa. Olin ollut verrattain rauhallinen ennen tätä kontrollia enkä tainnut itkeäkään kovin paljon. Sen jälkeen kun hoitaja terhakkaasti oli ilmoittanut heti soitettuaan että kaikki on hyvin, en kuitenkaan enää pystynyt pidättelemään. Tuli itku ja tärinä. Ostin pullon kuohuviiniä illaksi ja tuli vielä ravisuttavampi itkukohtaus. Sitten oli melko puhdas olo. Kasvoiltani paistoi kuulemma kiitollisuus, rauha ja onni. 

2 vuoden rajapyykki on saavutettu! Uusimisriski pienenee ja kontrolliväli kasvaa. Seuraava kalenteroitu lääkärikäynti on vasta kesäkuussa. Voitteko uskoa? Edessä on joulu, uusi vuosi, Aasia, Istanbul ja niin uskomaton määrä uusia kokemuksia että pelottaa. Näiden ihanien suunnitelmian olemassa olo toi erilaisen jännityksen myös kontrolleihin. Kaikki suunnitelmat riippuivat siitä, miltä se sisäinen todellisuus näytti. Mutta siellä ei näkynyt suurentuneita imusolmukkeita tai mitään muutakaan poikkeavaa. Jopa jäännöstuumori siellä sydämen hujakoilla oli pienentynyt entisestään. HURRAA HURRAA HURRAA! Lisää tilaa sydämelle rakastaa tätä elämää.

Noin kaksi vuotta sitten kun sairastuin, muistan olleeni henkisesti niin polvillani kuin uskon mahdolliseksi. Tuntui siltä, että tässä maailmassa mikään ei ole omissa käsissäni enkä pysty vaikuttamaan mihinkään. Syöpä, mahdollinen lapsettomuus, sytostaatit ja jatkuva heikko olo veivät voimat. Parisuhde ajautui kovaa karille siinä samassa myllerryksessä vaikka halusin uskoa, että tällainen asia vain lähentäisi. Silloin kaksi vuotta sitten olin noin viikon verran sellaisessa tilassa, etten oikeasti tahtonut nähdä ulospääsyä siitä pahasta olosta. Olin varma, että elämäni päättyy ja parisuhteeni vielä ennen sitä. 

Noh, elämäni sellaisenaan kun olin sen oppinut tuntemaan, alkoi tulla tiensä päähän sairastumisen myötä. Ja kyllä, myös tuo parisuhde päättyi hieman myöhemmin. Tosin ei pelkästään sairastumisen johdosta, mutta varmasti se avitti ja vauhditti asiaa. Pahimmat pelkoni siis toteutuivat heti sen perään kun se kolmaskin pelko, syöpä, oli tapahtunut. Kerrassaan upea hetki elämässäni siis. Sairastumisesta lähti liikkeelle monia asioita ja välillä usko siihen, että elämä tarjoilisi vielä sitä kivempaa puolta itsestään, oli koetuksella. Nyt kun asioita voi katsoa taaksepäin, tuo matka näyttäytyy minulle kuitenkin isona lahjana. Kipeältä se näyttää kyllä myös, mutta samalla aivan mahtavalta. Jos olen tullut tuosta läpi, uskon olevani aika hyvissä asemissa kun elämä heittää seuraavan kerran vastoinkäymisiä eteeni. Koska kyllähän se niin tekee. Senkin tuo matka opetti. 

Nyt, tässä hetkessä koen edelleen olevani polvillani, mutta en alistettuna vaan nöyränä. Nöyränä ottamassa elämän vastaan sellaisena kun se minulle annetaan. Nauttimassa sen kaikista ihanuuksista ja oppimassa sen kaikista kauheuksista. Kaksi päivää sitten sain soittaa äidilleni ja antaa hänelle parhaan joululahjan jota tytär voi äidilleen antaa. Ne olivat sanat: "Äiti, olen terve." Ei tuon hienompaa asiaa vain ole. Kiitos elämä.




Ihanaa, kaunista ja rakkauden täyteistä joulua kaikille! Olkoon uusi vuosi opettavainen, mutta myös armollinen, ihana ja nautittava. <3

<3: S