maanantai 24. helmikuuta 2014

When in Rome, do as the romans do. (Or at least respect others and their way of thinking.)

Pyrin olemaan matkustaja, joka ajattelee ja toimii aina yllä mainitulla tavalla saapuessaan vieraaseen kulttuuriin ja maahan. Istanbul on ensimmäinen paikka, joka on todella haastanut tämän ajattelutapani. Kärsin elämäni ensimmäisestä todellisesta kulttuurishokista muuttaessani kolme viikkoa sitten Turkkiin. Ja kyllä, täällä minä nyt sitten asun. 






Oma kouluni Suomessa varoitteli kyllä siitä, kuinka kulttuurishokki ilmenee ja että sitä ei kannata säikähtää. Juu juu, mennään jo. Kyllä mä tiedän. Noooo, enpä tiennyt. Rehellisesti sanottuna kuvittelin, että olen sen verran tietoinen asioista etten tipahda tällaiseen helposti. Kuvittelin Turkin olevan myös paljon eurooppalaisempi kuin mitä se todellisuudessa on. You live, you learn..

Ensimmäiset hetket uudessa kaupungissa olivat aikaeron, kaaoksen, koti-ikävän, muutoksen, jännityksen ja pelon värittämiä. Älkääkä nyt kuvitelko väärin. Nautin kyllä tänne saapumisesta ja Istanbul vaikutti alusta asti mielenkiintoiselta, mutta kaupungin tunnelma jatkuvasta kaaoksesta ja päättämättömyydestä, siitä ettei se tunnu tietävän mitä on, otti vallan. Tuntui ihan samalta kuin lapsena eksyessäni eläintarhaan. Soitin pitkiä puheluita Suomeen, koska siellä joku ymmärsi kieltäni. Turkissa kun puhutaan paljon vähemmän englantia kuin odotin. Viittomakielestä on täällä hyötyä. Kaiken tämän keskellä etsin epätoivoisesti tuttua kättä johon tarttua ja joka johdattaisi oikeaan paikkaan. Siinäpä syy, miksi piti tulla. Piti ahdistua, että tajuaa. Tajuaa mitä? No sitä en osaa vielä sanoa.

Istanbul on sanoinkuvaamattoman kaunis. Ihmiset ovat vilpittömiä ja avuliaita. Täällä voi elää jatkuvan inspiraation keskellä ja tulla yllätetyksi positiivisesti. Täällä voi nauttia rauhasta ja juhlista. Seikkailla mystisissä basaareissa ja nauttia länsimäisista kahviloista. Rakastua erilaiseen tapaan ajatella ja tuntea. Rakastua ruokaan. Saada uusia näkökulmia. Samaan aikaan täällä voi tuntea kaikkien näiden asioiden vastakohdat. Ja kun ne tuntee samaan aikaan, sitä kai kutsutaan kulttuurishokiksi. 






Tänään oli ensimmäinen koulupäivä. Se alkoi Introduction to political science -kurssilla. Yksi sen opeista oli, että 57 % turkkilaisista naisista ajattelee, että aviomiestä täytyy totella kaikissa tilanteissa. Saman tutkimuksen mukaan 27 % turkkilaisista naisista ajattelee, että osa naisista ansaitsee tulla hakatuiksi. Menin sanattomaksi. Olen kyllä ollut tietoinen siitä, että maailmassa tapahtuu ikäviä asioita enkä ole pyrkinyt sulkemaan korviani siltä, mutta tämä yllätti. Siis nämä luvutko ovat siitä Turkista, joka haluaa hakea EU-jäsenyyttä? Ei kommentoitavaa.

Mutta kuten mainittu, samaan aikaan kaupunki on täysin vienyt sydämeni. Sen rukouskutsut, meren tuoksu ja jatkuva kaaos ovat vaikuttavia. Pistävät miettimään miten sitä oman maailmansa näkee ja miksi. Kahteen kertaan olen onnistunut täysin vahingossa kävelemään mielenosoituksen liepeille ja joutunut poistumaan sieltä juoksujalkaa. Vaikka se pelottaa, siinä on samalla jotakin erittäin mielenkiintoista. Ihmiset ovat valmiita todella taistelemaan omien oikeuksiensa puolesta. Suomessa meillä on monet perusasiat niin hyvin, ettei tällaisia mellakoita tarvitse pistää pystyyn. Vai tarvitseeko? Itse aloin kyllä miettiä, miksi en ole ollut Eduskuntatalon portailla huutamassa Suomeen tasa-arvoista avioliittolakia. Ja ei, en tarkoita että asioissa pitäisi mennä väkivaltaisuuksiin. Tarkoitan sitä paloa, jolla ihmiset puolustavat oikeuksiaan. Siinä on jotain vangitsevaa. Siinä taitaa kiteytyä osa Istanbulia tällä hetkellä.

Kaikkien näiden tunnemyllerysten keskellä olen siis asettunut asumaan Istanbuliin. Valtaosa ajasta on ollut kaikkea muuta kuin pelottavaa kaaosta. Olen saanut muuttaa ihanan paikallisen tytön luokse asumaan ja kuullut hänen mielipiteitään maailmasta. Olen saanut kierrellä ensimmäisen suomalaisen vieraani kanssa ympäri tätä lumoavaa kaupunkia. Olen tutustunut rauhassa uuteen kotikaupunkiini ja Bilgin yliopistoon, jossa tänään aloitin opintoni. Tajuan itsekin eläväni erittäin jännittävää ja ainutlaatuista vaihetta elämässäni ja jälleen, niin kuin monesti aiemminkin, sydämeni täyttyy kiitollisuudesta. Kuvat kertokoot loput siitä, miltä tämä uuteen kaupunkiin asettuminen on tuntunut. 
























Jännittävintä tässä kaikessa on se, että valitsin juuri tämän kaupungin. Se tuntuu olevan melko samanlaisessa tilassa kuin allekirjoittanut itsekin. Murroksessa monella tavalla. 

<3: S

Kuvat: Jaakko Kulomaa

1 kommentti:

  1. Sanja, eksyin taas sun blogiin ja mitä ihanaa tekstiä taas molemmilta reissuilta! Oot kotiin tullessa niiiiiiin monta kokemusta rikkaampi etten osaa edes kuvitella <3 Pidäthän itsestäs huolen! Petra

    VastaaPoista