tiistai 31. tammikuuta 2012

Hajatelmia

"Pelko menee sinne asti, mistä väistämätön alkaa; sen jälkeen se menettää merkityksensä."
Paulo Coelho

Siinäpä viisaimmat sanat joita olen lukenut vähään aikaan. Muistan tarkkaan sen pelon kun ajoin kohti Meilahden sairaalaa 28.10.2011 ja odotin koepalan tuloksia. Olisin voinut oksentaa, jos se tärinältäni olisi onnistunut. Radiossa käytiin keskustelua siitä kuolisiko ihmiset mielummin syöpään vai HIViin. Muistan ajattelleeni siinä vaiheessa, että olisi hienoa jos ei tarvitsisi kuolla kumpaankaan ja kauhu kasvoi kasvamistaan. Odotushuoneessa istuminen oli tuskallista, ja nähdessäni lääkärin kasvot, kauhu lisääntyi entisestään. Hän oli liian rauhallinen ja liian pitkään hiljaa. Siitä huolimatta ihminen jaksaa uskoa hyvään lopputulokseen niin kauan kun siihen annetaan mahdollisuus.

Kun uutinen syövästi sitten iskettiin päin kasvoja, kaikki sumeni hetkeksi. Oli helpottavaa itkeä se monen viikon pelko ulos ja todeta että reisille meni. Uutinen oli kaikkea muuta kuin toivottu, mutta näin jälkeen päin kun mietin asiaa, pelko jäi siihen vastaanottohuoneeseen jossa sain kuulla olevani sairas. Syöpä oli nyt väistämätön asia ja sitä oli enää turha pelätä. Olihan se pahin jo tapahtunut. Diagnoosin jälkeen koin toki paljon tunteita; järkytystä, surua, epäuskoa, toiveikkuutta, avuttomuutta ja kaikkea sitä mitä kuvitella saattaa, mutta pelko loppui siihen kun lääkäri sanoi löydöksen olevan pahanlaatuinen.

Tänään suuntaan taas kohti Syöpätautien klinikkaa, mutta hyvin ja toiveikkain mielin. Kohta olen jo sädehoitojeni puolivälissä ja vointi on hyvä. Olen päässyt aloittamaan koulun ja kahden viikon päästä saan aloittaa myös työt. Keväälle on luvassa kaksi mielenkiintoista ja haastavaa projektia ja nyt kun aurinkokin paistaa niin on helppo hymyillä.

Aurinkoista pakkasviikkoa kaikille!

torstai 26. tammikuuta 2012

Pumpumpumpumpumpumpum!!!!

Ja näin on annettu sarjatulitusta Herra Hodgkinille 2 Gy:n verran!

Sädehoito alkoi tänään ja yllätyksekseni se oli vieläkin helpompaa kuin olin kuvitellut. Tissit paljaaksi ja lavitsalle makaamaan. Sitten kivat hoitajat vähän painelee nappuloita viereisessä huoneessa, ja näin on sisälläni vielä hetken elelevä epämiellyttävä herrashenkilö saanut turpaansa. Taas! Helppoa kuin heinän teko.

Sädehoidon antaminen on toki tarkkaa työtä. Pisin aika meneekin minun asettelemiseeni tutkimuspöydälle. Minusta on tehty muotti, jonka päällä makaan jokaisessa sädetyksessä. Se varmistaa, että olen aina samassa asennossa, jotta säteet menevät täsmälleen sinne mihin pitääkin. Samalla katsotaan, että nuo minuun pistetyt kohdistutsmerkinnät ovat oikeassa paikassa laitteeseen nähden. Itse laite on melko massiivinen, mutta lempeän näköinen kaveri.Se ei aiheuta mitään ahdistusta, koska laite on täysin avonainen eikä siinä ainakaan minulla pääse iskemään ahtaanpaikankammo. Vähän se pyörii ympärilläni hoidon aikana, mutta sekin on kuin valssia tanssisi ja olisi hyvä viejä. Helpoin testatuista laitteista ainakin tähän mennessä.

Maanantaisen sädehoidon yhteydessä tapaan lääkärin ja tarkistamme vielä mihin kaikkialle tuota gammasäteilyä nyt osuu. Omiin silmiini näytti siltä, että alueella saattaisi olla ainakin osa vasemmasta rinnastani. Toivottavasti näin ei ole, mutta jos on niin sitten on. Mitäänhän sille ei mahda, kun haluaa parantua.

Huomenna suuntaan siis taas sairaalalle pistämään Hodgkinin alttiiksi uudelle 2 Gy:n annokselle. Hassua, mutta tätä hoitoa on jopa ihan mukava mennä ottamaan. Tuttu paikka ja kivuton hoito niin mikäs siinä on syöpää piestessä..

Ihanaa viikonlopun odotusta ja aurinkoisia ajatuksia kaikille!

Ps.
Tukasta vielä.. Eräs ystäväni palautti minut maan pinnalle tämän tukkakriisin kanssa. Olen ilmeisesti hieman turhamainen, koska hänen mielestään tukkani on edelleen aivan normaali. Ei ihan niin paksu kuin terveenä ollessa, mutta ihan perustukka. Sen kanssa nyt siis opettelen elämään. Sehän se varmasti suurin ongelma tässä kaikessa onkin!

           

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Hyvästi nainen!

Eilen avasin ponnarini pitkästä aikaa kunnolla ja harjailin hiuksia suoraksi. Ei ehkä olisi kannattanut. Tuntuu, että päälaki alkaa paistaa tämän älyttömästi ohentuneen tukkani läpi ja se ei tunnu hyvältä.

Miksi nyt? Olen saanut jo hyviä uutisia sairaalasta ja tämän syöpäkamppailun piti olla jo loppusuoralla. Miksi se tukka tippuu nyt? Ja kun kulmakarvatkin on lähtenyt niin kovin naiselliseksi ei voi oloaan tuntea. Katsoin paljon kuvia naisista joilla on upeat lyhyet hiukset, mutta jostain syystä en näe itseäni sellaisissa hiuksissa. Etenkään ilman kulmakarvoja.

Kokeilin myös peruukkiani tänään aamulla kaiken varalta. Se on värikypärä. Piste. Ja olen aivan varma, että kun vedän sen päähäni niin jokainen kaduntallaaja sen huomaa.

Tulipa siis taas tiputus tämän jo tovin jatkuneen hyvän olon päätteeksi.

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Takaisin kouluun

Paluu arkeen on alkanut. Tänään oli ensimmäinen koulupäivä ja voi pojat, se tuntui hyvältä! Ensimmäisenä kurssina festivaalituotanto, eli ei siinäkään mitään valitettavaa. Myönnettävä kuitenkin on, että aamuherätys ei ollut lempeimmästä päästä. Illalla ei nukkumatti meinannut tulla kylään ja aamulla bussille kömpiessä pakkanen iski kovan nyrkkinsä uniseen naamaani. Mutta nimenomaan sitä kauan kaivattua ihanaa arkea se oli silti!

Aamulla koululle päästyä oli ihanan normaali olo ja vaikka näin illalla vähän väsyttääkin niin kyllä ne rutiinit vaan tuo päiviin voimaa. Ruoka maistuu paljon paremmin kun ei nuku puoleen päivään asti ja jaksaa vähän kävellä. Edes sen koulun ja bussipysäkin välisen matkan. Arki yritti myös talvitakin muodossa koetella tänään kärsivällisyyttä. Siitä kaikkein lämpimimmästä takista hajosi vetoketju! Ei varsinaisesti kuitenkaan harmita, koska nyt on hyvä syy shoppailulle.

Nyt ei irtoa tämän järkevämpää. Ihanaa viikonlopun odotusta kaikille! Minä suuntaan nyt presidenttitentin pariin, koska en ole vieläkään varma valinnastani.



Huom! Jostain syystä en pääse vastaamaan kommentteihin, mutta yritän ratkaista ongelmaa. Katsotaan kuinka kauan se vie näillä atk-taidoilla.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Mielen voima

Niin kuin olen moneen kertaan maininnut, mielellä on hurja voima. Ainakin minun mielelläni. Siksipä Elizabeth Gilbertin Eat Pray Love, omaa tietä etsimässä- romaania lukiessa seuraava kappale upposi ja kovaa:

"Kuten useimpia ihmistä muistuttavia otuksia, minua vaivaa "apinan mieli" , kuten buddhalaiset sanoisivat - ajatukseni flengailevat oksalta oksalle ja pysähtyvät vain rapsuttelemaan itseään, syljeskelemään ja ulisemaan. Mieleni flengaa villisti halki aikojen, kaukaisesta menneisyydestä tuntemattomaan tulevaisuuteen, se hipoo kymmeniä ajatuksia minuutissa, valjastamattomana ja kurittomana. Se sinänsä ei vielä välttämättä ole ongelma; ongelma on siinä, että tunteet ovat sidoksissa ajatuksiin. Onnellisista ajatuksista tulen onnelliseksi, mutta -hups!- miten nopeasti heilahdankaan taas pakkomielteiseen murehtimiseen, ja niin on tunnelma pilalla; ja silloin mikä tahansa vihaksi pistävä muistikuva saa minut taas kiihtymään ja ärtymään; ja sitten mieleni päättääkin että voisi olla hyvä  hetki alkaa sääliä itseään ja yksinäisyyden tunteet kipittävät perässä. Ihminen on loppujen lopuksi sitä mitä ajattelee. Tunteet ovat ajatusten orjia, ja ihminen on tunteidensa orja.
Toinen ongelma, jonka tämä ajatusten köynnöksillä flengaaminen aiheuttaa on se, ettei koskaan ole siellä missä on - vaan kaivelee aina menneitä tai kurkkii tulevaisuuteen, mutta on harvoin levollisesti hetkessä läsnä." 

Teksti on kuin suoraan omasta elämästäni. Miksi asioita ei voisi vain oppia sillä, että oivaltaa ne? Vanhoissa asioissa rypeminen on turhaa ja tämän syövän myötä olen oppinut ainakin sen, että välillä ajatukset olisi hiton hyvä pystyä vain sulkemaan.

50/50

50/50 on hauska ja liikuttava tarina ystävyydestä, rakkaudesta ja selviytymisestä – ja huumorin huojentavasta voimasta kovan paikan edessä.

Adam (Joseph Gordon-Levitt) on 27-vuotias, kiltti, tunnollinen ja kunnollinen kaveri, jolla on terveet elämäntavat, viehättävä tyttöystävä ja työ, jossa hän viihtyy. Kaikki muuttuu, kun Adam saa tietää sairastavansa harvinaista syövän muotoa. Adam ottaa uutisen vastaan tyynesti, ympärillä olevilla ihmisillä on suurempia vaikeuksia sopeutua tietoon. Suorasukaisimmin asiasta järkyttyy Adamin paras kaveri, Kyle (Seth Rogen), jonka lohdutusyritykset ovat yhtä huonoja kuin ne ovat hauskojakin.

Enemmän kuin sairaskertomus, 50/50 on ystävyyden ja rakkauden kuvaus ja tiukkaan tilanteeseen joutuvan nuoren miehen kasvutarina.

Jonathan Levine (All the Boys Love Mandy Lane, Wackness) on ohjannut elokuvan 50/50, joka pohjaa Will Reiserin omaelämäkerralliseen käsikirjoitukseen.

(finnkino.fi)


Perjantaiseen ohjelmaamme kuului myös käynti elokuvissa. Mietin pitkään, että aiheuttaako tämä valintamme hyvää vai huonoa oloa ja oli ilo todeta että katselukokemuksen jälkeen olo oli jollain tapaa iloinen ja kevyt. Elokuva itketti, mutta vielä enemmän se nauratti. Aivan kuten elokuvan esittelyssäkin sanotaan, kovan paikan edessä nauru on ehkä lääkkeistä paras.

Elokuvan päähenkilö Adam saa kuulla sairastavansa harvinaista syöpää ja yhtäkkiä kuva alkaa muuttua sumeaksi. Lääkärin puhe sammaloituu kun asia alkaa mennä tajuntaan. Adamin kokemuksissa oli paljon samoja elementtejä kuin omissani. Tuo hetki kun joku kertoo sinun sairastavan syöpää. Se kun tekisi mieli hajottaa kaikki paikat, koska ei jaksa enää olla sairas. Se kun tulee niin epätoivoinen olo, että aikuinen alkaa huutaa äitiä ja tajuaa ettei äiti voi ottaa syöpää pois. Oli helpottavaa itkeä näitä hetkiä teatterin pimeydessä ja tajuta että ne käyvät monien muidenkin syöpäpotilaiden mielessä.

Leffa auttoi myös ymmärtämään muiden reaktioita sairaudesta kuullessaan. Sairaus on myös läheisille vaikea paikka ja aivan kuten Adamin paras ystävä Kyle, monet eivät osaa suhtautua siihen sairastuneen toivomalla tavalla. Itse en ole joutunut kuulemaan kenenkään suusta mitään toivottoman kauheaa enkä ole yrittänyt käyttää syöpää kellistääkseni miehiä baarissa, mutta monenlaisia muita tilanteita on tullut eteen.

En tiedä olisiko elokuva koskettanut yhtä paljon jos en itse kamppailisi samojen asioiden kanssa parhaillaan, mutta ainakin se toi lohtua tähän hetkeen. Oli ihana myös huomata, että ensimmäistä kertaa syöpäpotilasta ei ollut kuvattu pelkkänä kituvana, kuolemaa odottavana henkilönä jonka kaikki elämänhalu on kadonnut. Jos siis haluatte nähdä suht realistisen kertomuksen yhdestä syöpäpotilaasta, voin suositella elokuvaa lämpimästi.

lauantai 14. tammikuuta 2012

Säteitä kehiin!

Eilen oli se pitkään odotettu sädehoitolääkärin tapaaminen. Ennakkoon hieman jännitti, koska kyseessä oli perjantai 13. päivä ja viime aikoina elämä tuntuu potkineen päähän muinakin päivinä, mutta päivästä tuli kuin tulikin loistava!

Lääkärissä oli taas mukava käydä, koska mihinkään ei ollut kiire ja hänellä oli aikaa vastata kaikkiin joutaviltakin tuntuviin kysymyksiini. Sain itse nähdä tuon pahaisen (jäljellä olevan) Herra Hodgkinin rintalastani alla ja voin kertoa että jopa minä näin kuvista kuinka hurjasti se paholainen on pienentynyt. Paras näkemäni kuva pitkiin pitkiin aikoihin.

Puhuimme pitkään sädehoidon haittavaikutuksista ja tällä hetkellä näyttää siltä, että selviän vähemmällä kuin odotin. Koska kasvain on pienentynyt huomattavasti, rintani ja sydämeni tulevat jäämään todennäköisesti sädekentän ulkopuolelle. Tämä tarkoittaa sitä, ettei sydämeni tarvitse turhaan rasittua tuosta säteilystä eikä minun tarvitse alkaa juosta mammografioissa 30-vuotiaana. Sädekenttään tulevat kuitenkin osumaan ainakin keuhkoni ja kilpirauhaseni. Voi siis olla että jossain vaiheessa minulle kehittyy kilpirauhasen vajaatoiminta ja keuhkosyövän riski kasvaa hieman. Olen kuitenkin ymmärtänyt että kilpirauhasen vajaatoimintaa pystytään hoitamaan nykyään hyvin lääkkeillä ja keuhkojeni terveyteen voin vaikuttaa itse oleellisesti pysymällä kaukana kaikenlaisista savukkeista. Not a problem!

Kaiken tämän hyvän lisäksi tulen saamaan Syöpätautien polilta mukaani aidot ja oikeat tatuoinnit. Kyllä, minuun pistetään nuo merkinnät joita sädetyksiä varten tarvitaan, oikealla musteella ja neulalla. Älkää kysykö miksi tämä on tarpeellista, koska minäkään en tiedä. Lääkäri kuitenkin lupasi että merkinnästä yritetään tehdä mahdollisimman pieni, koska se tulee juuri kaula-aukkoni kohdalle. Vaikka tämä ei ehkä ole juuri se tatuointi jota itselleen olisi toivonut, minä olen kuitenkin siitä iloinen koska se on taas yksi askel kohti terveyttä. Ehkä se myös tämän kaulan arven lailla muistuttaa minua tästä matkasta ja muistuttaa olemaan kiitollinen pienistäkin asioista.

Näin hyvän lääkärikäynnin jälkeen suuntasimme Stockan yläkerran porvarilounaalle, joka oli tooooosi hyvää. Etenkin se viini. Minun oli ihan pakko ottaa lasillinen, koska olihan meillä aihetta juhlaan. En edes muistanut kuinka hyvää valkoviini voi olla ruuan kanssa! Hauskaa tässä reissussa oli se, että lounas oli ohi n. klo. 14:30 ja minä olin melko sopivassa hiprakassa tuon YHDEN lasillisen jälkeen. Avopuolisollani oli hauskaa meidän suunnatessa leffaan minun hihitellessä ja koikkaroidessa pitkin Helsingin katuja.

keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Hyvä päivä

Tänään heräsin pitkään nukutun yön jälkeen levänneenä ja hyvillä mielin. Eilinen soitto hymyilytti heti silmät avattuani ja päätin tehdä tästä päivästä hyvän. Laitoin rentouttavaa musiikkia soimaan ja olen kuluttanut koko päivän hyvää kirjaa ahmien. Kyllä tuleva terveys vaan nostattaa mielialaa.

Odotan innolla perjantaista lääkärikäyntiä, jotta hoitojeni viimeinen osa saadaan alulle. Vaikka tämä rumba ei tosiaan ole vielä ohi, eilinen hyvä uutinen nosti minut jonkinlaisesta aallonpohjasta ja nyt tuntuu siltä että pian keikun taas myös siellä aallonharjalla. Täytin eilen kalenterini luentoaikatauluilla ja odotan innolla, että pääsen ensi keskiviikkona painamaan pakarani (vaikkakin hieman pienentyneet sellaiset) koulun penkille. Ja hei, ilmoittaudun valokuvauskurssille! Kuinka mahtavaa!

Minulla on siis tosiaan varattuna jo kampaaja-aikakin niin kuin aiemmin mainitsin ja tänään sitä hieman vielä muokkailtuani saan siis uuden kuontalon helmikuun alusta alkaen. Tiedän jo millaisessa frisyyrissä haluan kevättä mennä eteenpän, mutta maltan odottaa vielä siihen asti että loputkin tippuvasta kuontalostani ovat jääneet harjaani, jotta voin myös tältä osin aloittaa puhtaalta pöydältä. Illalla suuntaan nokkani kohti kotikotia, jossa odottavat äiti ja veljen perhe. Tänään meillä on ehkä syytä hieman juhlia. Minä menen kovaa vauhtia kohti terveyttä ja veljeni on ollut kuukauden tupakoimatta. Upeaa!


Tämän päivän tunnelmia kotoa.

tiistai 10. tammikuuta 2012

Maailman paras puhelu!

Tänään se tuli!! Lääkäri soitti ja ilmoitti, että Herra Hodgkin on ottanut selkeästi turpaansa sytostaattimittelössä ja minun pitäisi sädehoitojen jälkeen olla siis syövätön tyttö!!! Tämän parempaa tunnetta ei maa päällään kanna.

torstai 5. tammikuuta 2012

Hmph!

Tulinpahan vain kertomaan, että ei ne lääkärit vielä tienneet tuosta sisäisestä tilanteestani mitään. Verikokeet olivat kuulemma ok, mutta tt-kuvia ei oltu vielä ehditty lausumaan. Viikonlopun yli menee siis tämä jännittely. Eipä nappaisi yhtään, mutta kun ei taas itse voi mennä niitä kuvia sinne lausumaan niin on vain odoteltava.
Sain kuitenkin onneksi viettää tänään ihanan lounashetken ystävieni kanssa ja kävin kyläilemässä jo hieman vieraan tuntuisella työpaikalla. En tiedä onko normaalia odottaa näin kovasti kouluun ja töihin paluuta? Senkin takia tuo tulosten odottelu on raastavaa, koska odotan jo niin kovasti paluuta "normaaliin" elämään. Noh, mutta nyt ei irtoa muuta.. Ihanaa loppiaista ja viikonloppua! :)

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Tutkimusraivoa!

Tänään otettiin taas nuo tt-kuvat ja verikokeet, jotta tiedetään mikä on sisäinen todellisuuteni näin sytostaattien jälkeen. En tiennyt, että minulle on varattu huomiselle puhelinaika tulosten kuulemista varten ja voitte varmasti kuvitella miten sydän alkoi läpättää heti tämän kuultuani. Onneksi tuo alati lyövä elimeni ei ole vielä tähän mennessä kovin sytostaattirasituksesta läpättänytkään. Tässähän ei tarvitse enää urheilua harrastaakaan! Mutta joka tapauksessa, halusin tai en, lääkäri soittaa huomenna ja kertoo karun totuuden siitä ovatko hoidot tehonneet vai eivät.

Muistelin positiivisella mielellä noita tt-kuvia, koska viime kerralla ne menivät niin mukavasti. Tämä oli tilanne tähän päivään asti. Minun piti selvitä kahdella pistolla tästä päivästä, mutta koska arvon neiti hoitaja ei saanut kanyylia suoniini, määrä tuplaantui ja nyt oikea kyynärtaive huutaa hoosiannaa kivusta ja mustelmista. Mukava mieslääkäri sai onnekseni kanyylin kuitenkin vasempaan kämmenselkääni, mutta tämäkin ilo kostautui hoitajan tiputtaessa suoniini varjoainetta. Piru se sattui paljon enemmän kämmenessä kuin kyynärtaipeessa! Verikokeeseen mennessä kuuntelin  jonkun lapsen huutoa sermin takana ja pohdin mitkä olisivat seuraukset jos heittäytyisin samalle linjalle. Itkupotkis oli nimittäin ihan oven takana ja mieleni olisi tehnyt tokaista verikokeen ottajalle: "Tähtää nyt perkele sitten se piikki kerralla sinne suoneen!" Onneksi sain hillittyä itseni ja käyttäydyin niin kuin aikuisen ihmisen kuuluu. Hyvä minä!

Kaksi edellistä päivää menivät hurjan hyvin, koska sytostaattikuvotus ja väsymys alkoi helpottaa ja jaksoin jopa hieman ulkoilla. Sen lisäksi sain innon merkkailla kalenteriini uuden vuoden koulupäiviä ja sekös nostatti mielialaa entisestään. Melkein tunsin olevani normaali ja terve nuori nainen. Huomenna aion nähdä ystäviä ja nauttia heidän seurastaan. Sääli, että tämäkin ilo on syöpäläiselle vain hetkittäistä. Tänään alkoi nimittäin pelottaa, että huomisessa puhelisoitossa minua varmasti rangaistaan näistä liian positiivisista ajatuksista. Ihmismieli on kyllä maailman keljuin kaveri! Noh, näillä mentiin tämä päivä ja huomenna on uusi päivä ja uudet kujeet. Toivotaan, että hyvät sellaiset!

maanantai 2. tammikuuta 2012

Hoitojen puoliväli

Neljä päivää viimeisten sytostaattien jälkeen pystyn jo kirjoittamaan ko. aiheesta. Kuvotus vaanii näinä päivinä joka nurkalla ja ruoka on yksi maailman epämiellyttävimmistä asioista. Neljäs tiputus oli sekä henkisesti että fyysisesti siis kaikkein raskain ja turhautumiskäyrät kävi ihan omissa sfääreissään parina hoidon jälkeisenä päivänä. Herra Hodaria tuntui ottavan kovin päähän nämä solumyrkyt ja siksi hän ehkä pistikin minut oksentamaan viimeisten tippojen tippuessa suoniini torstaina. Eipä sillä, kyllähän mä sitä raukkaparkaa ymmärrän. Kyllä muakin ketuttaisi ottaa koko ajan turpaani.

Noh, mutta niistä hoidoista selvittiin ja nyt voin ylpeänä lisätä myös tämän sytostaattitaistelun ansioluettelooni. Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. Nyt odotan innolla sädehoitoja, jotta voin pian lisätä itseni terveen kirjoihin. Tiedän, että ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta aion nyt päättäväisesti mennä terveyttä kohti ja uskoa että siellä kevään korvilla se minua odottaa.

Lievää ahdistusta, raivoa ja turhautumista aiheuttaa kuitenkin vielä tämä kuontaloni. Yritän niin kovasti jättää  nuo sytostaatit menneeseen elämään, mutta karvaa tippuu minkä kerkiää ja näin kehoni siis muistuttaa minua solumyrkyistä. Plaaaaaaaaah! Ei voi muuta sanoa. Varasin tänään kuitenkin optimisesti itselleni kampaajan tammikuun lopulle. Silloin hiusten tippumisenkin pitäisi toivon mukaan olla taakse jäänyttä elämää ja tuhoja voidaan alkaa arvioimaan realistisesti. Voin siis pian alkaa pohtia millaisessa frisyyrissä haluan seuraavaksi näyttäytyä. Tätä menoa voi olla, että tukan joutuu leikkaamaan lyhyeksi, mutta en anna sen häiritä. Olkoon sitten niin jos on ollakseen.

Keskiviikkona suuntaan tietokonetomografiaan, jotta sädehoitajat tietävät mihin noita gammasäteitä pitää tykitellä. Toivotaan, että kuvissa kaikki on niin kuin pitääkin! Ja toki tämän huvin lisäksi saan käydä vielä labrassa pisteltävänä. Jos sieltä vielä joku suoni löytyisi pistettäväksi...