28.10.2012.

Tasan vuosi sitten olin tässä vaiheessa ollut n. 1,5 tuntia tietoinen syövästäni. Ei elämäni herkullisin hetki, mutta elämäni hetki kuitenkin. Silloin oli harmaa syksyinen ilma. Tänään aamu valkeni aurinkoisena, raikkaana  ja positiivisena. Se riittää :)

Back in business

Varoitan jo näin alkuun... Seuraavaan tekstiin on sisällytetty hajatelmia kuluneiden kuuden kuukauden ajalta, joten tekstistä tuli väistämättä ajatuksenjuoksuoksennuskammotus. Silti en pyydä anteeksi. Lukee ken jaksaa. :D

Arki on laajamittaisesti astunut blogikirjoittamisen tielle, mutta syövän miettimistä se ei ole poistanut. Elämä rullaa näinä päivinä melko mukavasti radallaan ja tuo eteen ihania ja ei niin ihania hetkiä. Syöpä ei ole kuitenkaan päivääkään poissa mielestä ja erilaiset haamuoireet ja kivut vaivaavat. Ainakin toivottavasti ne ovat vain sairaan alitajunnan tuotetta. Elokuun lopulla lääkäri ainakin arveli niin ja siihenhän minä uskon. Ainakin yritän. Sarjassaan toinen kontrolli on siis takana hyvin tuloksin. Hurraa! TT-kuvia minusta ei otettu, joten olo on melko epäluuloinen. Verikokeet oli kuitenkin ok ja imusolmukealueetkin palpoiden puhtaat, joten niihin on nyt luottaminen. Lääkärit kun eivät halua liiaksi tätä nuorta kroppaani tt-kuvilla sädettää.

Viime kevät meni yhtä syöpää kevyemmässä lennossa ja työnteko maistui. Sitten tuli seinä vastaan ja tajusin kuinka väsynyt olen. Kesäkuun jaksoin vielä painaa yhtä työtä, mutta sen jälkeen tein tietoisen päätöksen nostaa jalat pöydälle ja antaa sen Herra Hodgkinin hiipiä mieleen, koska se oli hetken jo korvan takana kolkutellut. Vielä tänäänkään herralla ei ole ollut kiirettä poistua mielestäni ja arvaan, että näin mennään vielä hyvä tovi eteenpäin. Nyt elämäni painopisteet ovatkin siis mielekkään arjen tekeminen itselleni ja pään sisäisten asioiden selvittely. Huonomminkin voisi siis olla. 

Joogaa, psykiatria, mietiskelyä, matka-menetelmää ja aikaa. Näiden avulla olen yrittänyt saada mieleni ymmärtämään mitä viime talvena oikein tapahtui. Psykiatri kysyi eräässä istunnossa, että muistanko viime talven tapahtumat. Järkytyksekseni jouduin toteamaan etten muista. Joitain pieniä pätkiä sairaalasta ja kotoa. Vähän pahoinvointia ja väsymystä, mutta siinäpä ne. Ei vissiin ollut liiemmälti aikaa (lue: halua) kelailla tuota syöpää silloin. No mutta, nyt asia on onneksi toisin. Eräältä vertaiselta kuulin, että ensimmäiset kuusi vuotta meni niin ettei päivääkään voinut olla ajattelematta syöpää. Siinä istuessani mietin, että onpa hyvä etten ole ainoa joka näitä juttuja on kelaillut, mutta samalla olisi tehnyt mieli huutaa: "Mitääääää???!?!? Kuuusi? You got to be kidding me!" No järkevänä ja viksuna leidinä en tokikaan niin tehnyt, mutta lähdin taas yhdestä tapaamisesta tukka aivan pystyssä. On se Herra Hodgkin vaan kiva kaveri!

Onneksi olen viimeisen kesän aikana kuitenkin oppinut hengittämään. Hauskaa, eikös! Selvisin syövästä ja opettelin hengittämään. Good for me! Muuten oliskin voinut olla hitusen kusiset paikat. No mutta, leikki leikkinä. Olen löytänyt joogan ihan uudella tavalla ja sieltä on löytynyt myös rauha hyväksyä asiat joihin en voi vaikuttaa. Mitään zen mestaria minusta ei ole toki tullut (eikä toivottavasti tule), mutta aavistuksen verran parempi olen antamaan armoa itselleni näinä päivinä. Kaiken ei tarvitse olla niin kuin mainoksissa vaan tätä elämää voi elää ihan niin kuin itse parhaaksi katsoo. Jos ei huvita pestä pyykkiä niin en pese. Ei ne sieltä korista mihinkään karkaa ja jos tuntuu siltä että syovän kelailu kannattaa niin minähän kelailen. 

Maanantaina 8.10. pidetään Nuoren syöpäpotilaan selviytymisoppaan julkistus-/lehdistötilaisuus. Olen lupautunut puhumaan sinne ja kirjoitin kirjaan myös vertaiskertomuksen. Jännittää, mutta toisaalta fiilikset on hyvät. Viimeiset huutoitkut tuli kun sain kirjan käteeni ja kiitoksissa mainittiin nimeni. Siinä se oli, mustaa valkoisella, syöpä ja minä samassa kirjassa. juuuust grrrreaaaat! Kahden tunnin huudon jälkeen sain mieleni rauhoittumaan ja luin kirjan läpi. Ilokseni pystyin toteamaan, että se oli juuri sitä mitä itse olisin tarvinnut viime vuoden lokakuun 28.päivä. Jep, kohta on myös mun ja Herra Hodarin vuosipäivä. Mitenhään sitä juhlittais... :D

No näillä hajatelmilla mennään täällä eteenpäin. Vuoristorataa edelleen, mutta vähän erilaisen vaunun kyydissä. Yritän päivittää taas blogia jossain vaiheessa, mutta en lupaa tehdä sitä ensi viikolla. Ehkä sitten joulukuisen kontrollin huitteilla. Nyt tämä ex-syöpäläinen tarvitsee unta palloon, jotta jaksaa viettää sunnuntaita omassa ihanassa seurassa. ;)

Tässä loppuun vielä tiivistyksenä ajatukset, joilla on menty tätä vuotta eteenpäin:

Ja loppuun: Minä ja palautuneet voimani joogatunnilla! :)

Ihanaa ja aurinkoista syksyä!! <3

Jännittääkö?

Lääkärin ensimmäiset sanat, kun astuin hänen työhuoneeseensa kuulemaan ensimmäisten kontrollien tuloksia. Totesin taas vain pikaisesti että juu, ja sen jälkeen lääkäri päästikin minut pälkähästä. Kaikki on hyvin! Kaikki on niin kuin pitää. Kaikki on niin kuin suunniteltiin. Ja sitten oli taas hiljaista. Niin se ympyrä sulkeutuu.

Jännitin vastaanottoa pari viikkoa sitten hurjasti. Jotenkin viimeinen viikko ennen lääkärin tapaamista oli kuitenkin melko rauhallinen. Mieli ei laukannut niin kuin odotin ja tunsin itseni melko vahvaksi. Jostain tuli se tunne, että tulevaisuutta en voi ennustaa joten miksi spekuloida. Jos sairaus ei ole kadonnut, ei auta kuin mennä taas terveyttä kohti. Ja jos kaikki on hyvin, jatkan vain elämääni eteenpäin taas hieman kiitollisempana. Jonkinlaista kasvamista on siis tainnut tapahtua tällä matkalla.

Kuvissa näkyy edelleen se rintalastani alla oleva kasvain, mutta lääkärit epäilevät sen olevan enää jäännöstuumoria. Se tulee näkymään siellä mahdollisesti koko loppuelämäni. Hieman jännittää, kun neljän kuukauden päästä ei oteta kuvia ja nytkin mentiin tavallisella tt-kuvalla. Varmistelin taas lääkärin hoitopäätöksiä ja kyllä hän taas minut vakuutti, vaikka näitä tietynlaisia neuroottisia ajatuksia ei päästäni saa pois varmasti hetkeen.

Herra Hodgkin on alkanut vierailla unissani rotan muodossa. En ole koskaan aiemmin nähnyt unia, jotka voisin näin selkeästi ja yksioikoisesti tulkita. Unet eivät ole hyviä, mutta eivät ne ole painajaisiakaan. Ne vain ovat. Kertovat kai vain totuuden, jota on turha yrittää kieltää. Minä olin sairas, mutta nyt olen terve. Tämä on varmasti asia, jota on nyt vaikein käsitellä. Tapahtuiko tämä kaikki vain hetki sitten minulle? Olikohan se kuitenkin unta?

Jatkan tästä. Terveys on seuraavan kerran katkolla neljän kuukauden päästä. Siihen asti nautin kesästä, auringosta, läheisistä, töistä, arjesta, ruuasta, matkustelusta ja kyllä, myös terveydestä! ;)

Kuulumisia

Perjantaina oli 24. syntymäpäiväni. Päivä oli erittäinkin onnistunut. (Työ)kaverini aloittivat sen laulamalla railakkaasti minulle Fazerin aamiaisella ja kukittamalla minut mitä ihanimmilla kukkasilla, jotka edelleen saavat kodin tuoksumaan ihan kukkakaupalle. Täydellsitä! Rakkaani odotti kotona tulppaanikimpun kanssa ja lupasi viedä minut hemmoteltavaksi Flamingon Spa&Wellness -hoitoihin ja viettämään mukavaa hotelliyötä. Kaiken kruunasi ilta avopuolisoni ja parhaan ystäväni kanssa, ensin syöden ja sitten tanssien ja koko ajan nauraen.
Lokakuussa mietin, että näenkö 24. syntymäpäivääni. Ei kovin kiva ajatus, mutta perjantaina aamulla kun asia käväisi uudelleen mielessäni muistutin itseäni siitä, kuinka onnellinen voin olla kun sain ainakin viettää yhdet ihanat synttärit vielä. Syöpäjärjestöillä on jo pitkään pyörinyt kampanja, jossa tavoitellaan lisää syntymäpäiviä suomalaisille. Tässä yksi sellainen päivä heidän rekisteriinsä. Iso kiitos!

Puolitoista viikkoa sitten nousin vaa'alle ja se näytti upeita lukemia. Olen jälleen samoissa mitoissa kuin aiemmin! Se hetki nosti väistämättä hymyn huulille ja menin tankkaamaan lisää anopin tekemiä leipiä. Mikäs sen parempi tapa juhlistaa kyseistä merkkipaalua. Juhlintaa hieman häiritsi kotiin saapunut kirje. Ällö aniksen makuinen litku on saapunut!!! Damn. Olo oli taas välittömästi hyvin syöpäpotilasmainen kun luskelin ohjeita ja aikoja joita minulle oli varattu taas sairaalalle. No, tulta päin sano mummo lumessa vai miten se ny meni..

Sairaus on muistuttanut itsestään pariin otteeseen viime aikoina. Sain muutamia ihmeellisiä punaisia pilkkuja iholleni jotka katosivat parissa päivässä, mutta nostivat huolen taivaisiin. Myös ihoni on ollut erittäin hellänä ja lääkäri epäili vyöruusua tai jonkinlaisia sädehoidon jälkivaikutuksia. Tällekään oireelle ei saatu tarkempaa selitystä, mutta nyt kipu alkaa jo hellittää. Kaiken kukkuraksi rintaani ilmestyi samanlaisia näppylöitä kun viime syksynä ennen diagnoosia. Tässä vaiheessa olin tulla jo hulluksi. Oire voi johtua yksinkertaisesti harrastamastani hot joogasta, joka aiheuttaa "melko" vahvaa hikoilua. Herra Hodarilla on kuitenkin edelleen jonkinlainen etäispesäke mielessäni, joten ihan normaalisti en pysty vielä tällaisiin asioihin suhtautumaan.

Tärkeintä on nyt kuitenkin se, että päällimmäisenä mielessä on mahtavat synttärit ja yleisfiilis on loistava. Näillä taas kohti uutta viikkoa ja tt-kuvia!

38 päivää myöhemmin

Huh. Ette arvaakaan kuinka monta kertaa olen yrittänyt aloittaa kirjoittamisen, mutta joka kerta kuitenkin sulkenut blogini koska en vain keksi sanottavaa. Nyt kuitenkin yritän.

Elämä on onnellisesti astunut syövän ja kaiken siihen liittyvän epämieluisuuden edelle. 38 päivän aikana olen saanut alulle valtavan määrän hommia ja pörrään siinä "entisessä" ja tavallisessa arjessani taas kuin kala vedessä. Olen oppinut elämään ohuemman tukan ja kaulassani olevan arven kanssa. Kilot kertyvät takaisin pikkuhiljaa ja ilmekin alkaa olla terveempi. Olen juhlinut ystävien kanssa ja nautiskellut kaikista pienistä asioista. Päivääkään en ole ollut miettimättä syöpääni, mutta jotenkin kummasti olen samalla melkein unohtanut koko asian. En tiedä kuinka tuo yhtälö on mahdollinen, mutta niin se vain on. Odotin, että arkeen paluu olisi vaikeampaa ja sairaus pistäisi pohtimaan, mutta toistaiseksi tällaisia ajatuksia ei ole ollut. Sen takia on hieman alkanutkin mietityttämään, että koskahan ne tulevat..

Aika ajoin huhtikuinen kontrollikäynti käväisee mielessä. Muutaman kerran hyvin ahdistavastikin. Tuntuu ihan siltä kuin koko syöpä ja hoitojakso olisivat vain kaukainen paha uni, mutta tuo kontrolli jotenkin ikävästi aina muistuttaa että näin ei ole. Yhtään ei huvita mennä taas kuvattavaksi, koska oma sisäinen keittiölääkärini tunnustelee fiiliksiäni ja niiden mukaan kaiken pitäisi olla kunnossa. Eihän tähän enää mitään kouluja käyneitä tohtoreita tarvita! Ja sitä paitsi olen aloittanut taas liikkumisen ja voi nenä se tuntuu hyvältä!! Ei tässä jouda mihinkään kuvauksiin menemään. Pakkohan sinne on kuitenkin raahautua ja hyväksyä se, että kohta joudun taas odottamaan oksennusvadin kanssa sitä surullisen kuuluisaa lääkärin puhelua.

Muutaman kerran tauti on tullut uniinkin jo ja eräänä ahdistavana yönä näin ahdistavan unen, johon liittyi musta kuollut rotta. Ei varmaan tarvitse olla psykologi todetakseen, että tämän taudin läpikäymiseenhän se liittyy. Etenkin kun tuo rotta tunkeutui minusta melko epämiellyttävällä tavalla ulos. Mutta ei siitä sen enempää. En halua aiheuttaa enempää kakovia reaktioita ja lupaan selvittää tämän asian itselleni kunhan olen siihen valmis.
Olen aloittanut tässä viime kuukauden aikana kuitenkin kirjoittamaan kirjettä herra Hodgkinille. Jos saan sen jossain vaiheessa päätökseen, toivon että silloin tämä matka olisi taas hieman lähempänä päätöstään ainakin joiltain osin. Olen purkanut kirjeeseen kaikki keljumaiset tunteet, joita tuo herra minussa herätti. Ja herättää edelleen. Pakko on kuitenkin myöntää, että jotain hyvääkin se on tuonut. Mitä se hyvä on, sitä en osaa vielä määritellä.

Paljon on siis tapahtunut hoitojen päättymisen jälkeen. Lähdin mm. avopuolisoni kanssa toipumislomalle Pariisiin ja siitä reissusta muodostuikin erittäin mainittavan arvoinen asia. Ei, emme menneet kihloihin niin kuin koko valtakunta tuntuu odottaneen, mutta teimme jotain muuta. Vietimme ihanaa luksuslomaa aivan kuin mikä tahansa terve, nuori pariskunta. Mikään loma ei ole koskaan sattunut niin hyvään väliin kuin tämä, eikä mikään loma ole vielä toistaiseksi mennyt niin putkeen kuin tämä. (Millään lomalla en ole myöskään polttanut niin paljon rahaa taivaan tuuliin. Tai siis shampanjaan, hyvään ruokaan ja upeisiin vaatteisiin.)Toipumista siis parhaimmillaan. Nyt seuraakin kuvaoksennus, jotta voitte nähdä mikä tekee entisen syöpäpotilaan onnelliseksi:

Porskuttelu jatkuu siis. Välillä pinnalla ja välillä sen alla käväisten. Odotan huhtikuista kontrollia ja toivon että kaikki on hyvin. Muistan ajatelleeni hoitojakson aikana, että jos selviän kontrolleihin asti niin lupaan pelätä mukisematta silloin ihan niin paljon kuin on pakko. Toivoin kai, että hoitojakso olisi sujunut tällä tyylillä leppoisammin, mutta nyt tuo diili ei enää tunnu houkuttelevalta.

Nyt menen jatkamaan opiskelua, jossa en suoriudu tällä hetkellä kovin mainittavasti, mutta saanpahan ainakin olla ihmisten ilmoilla ja narista yhdessä tylsistä kouluhommista ;)

Se oli siinä!

Eilen koitti se päivä jota on pitkään odotettu. Viimeisen sädehoidon jälkeen lääkäri totesi, että nyt on se hetki kun saan alkaa kutsua itseäni terveeksi. En osannut sanoa sen jälkeen enää mitään järkevää. Itku pääsi kun suljin vastaanottohuoneen oven takanani eikä siitä meinannut tulla loppua.

Helpotus oli valtava. Olo on kuin puulla päähän lyöty enkä oikein ymmärrä vielä sitä, että nyt hoidot ovat takana. Olen onnellinen, mutta samaan aikaan olo on todella tyhjä.  Tässäkö se nyt oli? Nytkö se on ohi?

Valkosoluarvoni ovat palanneet normaalille tasolle, eikä minun siis tarvitse enää pelätä normaalia enempää erilaisia pöpöjä ja infektioita. Kehoni pystyy puolustamaan itse itseään. Saan syödä taas graavilohta ja nauttia juustoista ja viinistä.

Jostain kumman syystä olo on myös hieman haikea ja pelokas. Olen ehtinyt tottumaan sairaana olemiseen ja nyt ei enää tarvitsekaan olla sitä. Aivan yhtä vaikeaa kuin oli hyväksyä olevansa sairas, näytää olevan myös terveyden hyväksyminen. Sytostaatit eivät enää piekse kaikkia kehoni soluja, jotta voisin olla terve. Gammasäteet ovat lääkärin mukaan tuhonneet loputkin Herra Hodgkinin rippeet. Nyt kroppani saa pärjätä omillaan.

Tänään olen ihan pirun ylpeä itsestäni. Minä olin vahvempi ja vaikka siihen uskoinkin, välillä se silti yllättää. Olen kaikkien viime kuukausina tapahtuneiden asioiden jälkeen vielä melko täysipäinen nuori nainen ja kiitollisempi arkisista asioista kuin aiemmin. Hyvä minä! Nyt se odottaminen ja taistelu palkitaan. Suuren suuri kiitos kuuluu myös kaikille teille, jotka olette jaksaneet tsempata näiden kuukausien läpi! Kaikki apu ja empatia on ollut korvaamatonta. KIITOS!

Postaustahti saattaa hidastua (niin kuin onkin jo käynyt), mutta eihän tämä toki tähän lopu. Kontrolleita on vielä usean vuoden ajan edessä ja tulen niistä täällä kertomaan. Aivan kuten arkeen paluustakin. Ensimmäinen kontrolli odottaa jo huhtikuulla. Akuutein vaihe on kuitenkin nyt ohi ja aion pistää kaikki panokseni nyt arkeeni ja siihen palaamiseen. Varovaisen onnellisesti siis eteenpäin...

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin...

                                              

                                              

                                              

(Kuvat: weheartit.com)

Hajatelmia

"Pelko menee sinne asti, mistä väistämätön alkaa; sen jälkeen se menettää merkityksensä."
Paulo Coelho

Siinäpä viisaimmat sanat joita olen lukenut vähään aikaan. Muistan tarkkaan sen pelon kun ajoin kohti Meilahden sairaalaa 28.10.2011 ja odotin koepalan tuloksia. Olisin voinut oksentaa, jos se tärinältäni olisi onnistunut. Radiossa käytiin keskustelua siitä kuolisiko ihmiset mielummin syöpään vai HIViin. Muistan ajattelleeni siinä vaiheessa, että olisi hienoa jos ei tarvitsisi kuolla kumpaankaan ja kauhu kasvoi kasvamistaan. Odotushuoneessa istuminen oli tuskallista, ja nähdessäni lääkärin kasvot, kauhu lisääntyi entisestään. Hän oli liian rauhallinen ja liian pitkään hiljaa. Siitä huolimatta ihminen jaksaa uskoa hyvään lopputulokseen niin kauan kun siihen annetaan mahdollisuus.

Kun uutinen syövästi sitten iskettiin päin kasvoja, kaikki sumeni hetkeksi. Oli helpottavaa itkeä se monen viikon pelko ulos ja todeta että reisille meni. Uutinen oli kaikkea muuta kuin toivottu, mutta näin jälkeen päin kun mietin asiaa, pelko jäi siihen vastaanottohuoneeseen jossa sain kuulla olevani sairas. Syöpä oli nyt väistämätön asia ja sitä oli enää turha pelätä. Olihan se pahin jo tapahtunut. Diagnoosin jälkeen koin toki paljon tunteita; järkytystä, surua, epäuskoa, toiveikkuutta, avuttomuutta ja kaikkea sitä mitä kuvitella saattaa, mutta pelko loppui siihen kun lääkäri sanoi löydöksen olevan pahanlaatuinen.

Tänään suuntaan taas kohti Syöpätautien klinikkaa, mutta hyvin ja toiveikkain mielin. Kohta olen jo sädehoitojeni puolivälissä ja vointi on hyvä. Olen päässyt aloittamaan koulun ja kahden viikon päästä saan aloittaa myös työt. Keväälle on luvassa kaksi mielenkiintoista ja haastavaa projektia ja nyt kun aurinkokin paistaa niin on helppo hymyillä.

Aurinkoista pakkasviikkoa kaikille!

Pumpumpumpumpumpumpum!!!!

Ja näin on annettu sarjatulitusta Herra Hodgkinille 2 Gy:n verran!

Sädehoito alkoi tänään ja yllätyksekseni se oli vieläkin helpompaa kuin olin kuvitellut. Tissit paljaaksi ja lavitsalle makaamaan. Sitten kivat hoitajat vähän painelee nappuloita viereisessä huoneessa, ja näin on sisälläni vielä hetken elelevä epämiellyttävä herrashenkilö saanut turpaansa. Taas! Helppoa kuin heinän teko.

Sädehoidon antaminen on toki tarkkaa työtä. Pisin aika meneekin minun asettelemiseeni tutkimuspöydälle. Minusta on tehty muotti, jonka päällä makaan jokaisessa sädetyksessä. Se varmistaa, että olen aina samassa asennossa, jotta säteet menevät täsmälleen sinne mihin pitääkin. Samalla katsotaan, että nuo minuun pistetyt kohdistutsmerkinnät ovat oikeassa paikassa laitteeseen nähden. Itse laite on melko massiivinen, mutta lempeän näköinen kaveri.Se ei aiheuta mitään ahdistusta, koska laite on täysin avonainen eikä siinä ainakaan minulla pääse iskemään ahtaanpaikankammo. Vähän se pyörii ympärilläni hoidon aikana, mutta sekin on kuin valssia tanssisi ja olisi hyvä viejä. Helpoin testatuista laitteista ainakin tähän mennessä.

Maanantaisen sädehoidon yhteydessä tapaan lääkärin ja tarkistamme vielä mihin kaikkialle tuota gammasäteilyä nyt osuu. Omiin silmiini näytti siltä, että alueella saattaisi olla ainakin osa vasemmasta rinnastani. Toivottavasti näin ei ole, mutta jos on niin sitten on. Mitäänhän sille ei mahda, kun haluaa parantua.

Huomenna suuntaan siis taas sairaalalle pistämään Hodgkinin alttiiksi uudelle 2 Gy:n annokselle. Hassua, mutta tätä hoitoa on jopa ihan mukava mennä ottamaan. Tuttu paikka ja kivuton hoito niin mikäs siinä on syöpää piestessä..

Ihanaa viikonlopun odotusta ja aurinkoisia ajatuksia kaikille!

Ps.
Tukasta vielä.. Eräs ystäväni palautti minut maan pinnalle tämän tukkakriisin kanssa. Olen ilmeisesti hieman turhamainen, koska hänen mielestään tukkani on edelleen aivan normaali. Ei ihan niin paksu kuin terveenä ollessa, mutta ihan perustukka. Sen kanssa nyt siis opettelen elämään. Sehän se varmasti suurin ongelma tässä kaikessa onkin!

           

Hyvästi nainen!

Eilen avasin ponnarini pitkästä aikaa kunnolla ja harjailin hiuksia suoraksi. Ei ehkä olisi kannattanut. Tuntuu, että päälaki alkaa paistaa tämän älyttömästi ohentuneen tukkani läpi ja se ei tunnu hyvältä.

Miksi nyt? Olen saanut jo hyviä uutisia sairaalasta ja tämän syöpäkamppailun piti olla jo loppusuoralla. Miksi se tukka tippuu nyt? Ja kun kulmakarvatkin on lähtenyt niin kovin naiselliseksi ei voi oloaan tuntea. Katsoin paljon kuvia naisista joilla on upeat lyhyet hiukset, mutta jostain syystä en näe itseäni sellaisissa hiuksissa. Etenkään ilman kulmakarvoja.

Kokeilin myös peruukkiani tänään aamulla kaiken varalta. Se on värikypärä. Piste. Ja olen aivan varma, että kun vedän sen päähäni niin jokainen kaduntallaaja sen huomaa.

Tulipa siis taas tiputus tämän jo tovin jatkuneen hyvän olon päätteeksi.

Takaisin kouluun

Paluu arkeen on alkanut. Tänään oli ensimmäinen koulupäivä ja voi pojat, se tuntui hyvältä! Ensimmäisenä kurssina festivaalituotanto, eli ei siinäkään mitään valitettavaa. Myönnettävä kuitenkin on, että aamuherätys ei ollut lempeimmästä päästä. Illalla ei nukkumatti meinannut tulla kylään ja aamulla bussille kömpiessä pakkanen iski kovan nyrkkinsä uniseen naamaani. Mutta nimenomaan sitä kauan kaivattua ihanaa arkea se oli silti!

Aamulla koululle päästyä oli ihanan normaali olo ja vaikka näin illalla vähän väsyttääkin niin kyllä ne rutiinit vaan tuo päiviin voimaa. Ruoka maistuu paljon paremmin kun ei nuku puoleen päivään asti ja jaksaa vähän kävellä. Edes sen koulun ja bussipysäkin välisen matkan. Arki yritti myös talvitakin muodossa koetella tänään kärsivällisyyttä. Siitä kaikkein lämpimimmästä takista hajosi vetoketju! Ei varsinaisesti kuitenkaan harmita, koska nyt on hyvä syy shoppailulle.

Nyt ei irtoa tämän järkevämpää. Ihanaa viikonlopun odotusta kaikille! Minä suuntaan nyt presidenttitentin pariin, koska en ole vieläkään varma valinnastani.



Huom! Jostain syystä en pääse vastaamaan kommentteihin, mutta yritän ratkaista ongelmaa. Katsotaan kuinka kauan se vie näillä atk-taidoilla.

Mielen voima

Niin kuin olen moneen kertaan maininnut, mielellä on hurja voima. Ainakin minun mielelläni. Siksipä Elizabeth Gilbertin Eat Pray Love, omaa tietä etsimässä- romaania lukiessa seuraava kappale upposi ja kovaa:

"Kuten useimpia ihmistä muistuttavia otuksia, minua vaivaa "apinan mieli" , kuten buddhalaiset sanoisivat - ajatukseni flengailevat oksalta oksalle ja pysähtyvät vain rapsuttelemaan itseään, syljeskelemään ja ulisemaan. Mieleni flengaa villisti halki aikojen, kaukaisesta menneisyydestä tuntemattomaan tulevaisuuteen, se hipoo kymmeniä ajatuksia minuutissa, valjastamattomana ja kurittomana. Se sinänsä ei vielä välttämättä ole ongelma; ongelma on siinä, että tunteet ovat sidoksissa ajatuksiin. Onnellisista ajatuksista tulen onnelliseksi, mutta -hups!- miten nopeasti heilahdankaan taas pakkomielteiseen murehtimiseen, ja niin on tunnelma pilalla; ja silloin mikä tahansa vihaksi pistävä muistikuva saa minut taas kiihtymään ja ärtymään; ja sitten mieleni päättääkin että voisi olla hyvä  hetki alkaa sääliä itseään ja yksinäisyyden tunteet kipittävät perässä. Ihminen on loppujen lopuksi sitä mitä ajattelee. Tunteet ovat ajatusten orjia, ja ihminen on tunteidensa orja.
Toinen ongelma, jonka tämä ajatusten köynnöksillä flengaaminen aiheuttaa on se, ettei koskaan ole siellä missä on - vaan kaivelee aina menneitä tai kurkkii tulevaisuuteen, mutta on harvoin levollisesti hetkessä läsnä." 

Teksti on kuin suoraan omasta elämästäni. Miksi asioita ei voisi vain oppia sillä, että oivaltaa ne? Vanhoissa asioissa rypeminen on turhaa ja tämän syövän myötä olen oppinut ainakin sen, että välillä ajatukset olisi hiton hyvä pystyä vain sulkemaan.

50/50

50/50 on hauska ja liikuttava tarina ystävyydestä, rakkaudesta ja selviytymisestä – ja huumorin huojentavasta voimasta kovan paikan edessä.

Adam (Joseph Gordon-Levitt) on 27-vuotias, kiltti, tunnollinen ja kunnollinen kaveri, jolla on terveet elämäntavat, viehättävä tyttöystävä ja työ, jossa hän viihtyy. Kaikki muuttuu, kun Adam saa tietää sairastavansa harvinaista syövän muotoa. Adam ottaa uutisen vastaan tyynesti, ympärillä olevilla ihmisillä on suurempia vaikeuksia sopeutua tietoon. Suorasukaisimmin asiasta järkyttyy Adamin paras kaveri, Kyle (Seth Rogen), jonka lohdutusyritykset ovat yhtä huonoja kuin ne ovat hauskojakin.

Enemmän kuin sairaskertomus, 50/50 on ystävyyden ja rakkauden kuvaus ja tiukkaan tilanteeseen joutuvan nuoren miehen kasvutarina.

Jonathan Levine (All the Boys Love Mandy Lane, Wackness) on ohjannut elokuvan 50/50, joka pohjaa Will Reiserin omaelämäkerralliseen käsikirjoitukseen.

(finnkino.fi)

Perjantaiseen ohjelmaamme kuului myös käynti elokuvissa. Mietin pitkään, että aiheuttaako tämä valintamme hyvää vai huonoa oloa ja oli ilo todeta että katselukokemuksen jälkeen olo oli jollain tapaa iloinen ja kevyt. Elokuva itketti, mutta vielä enemmän se nauratti. Aivan kuten elokuvan esittelyssäkin sanotaan, kovan paikan edessä nauru on ehkä lääkkeistä paras.

Elokuvan päähenkilö Adam saa kuulla sairastavansa harvinaista syöpää ja yhtäkkiä kuva alkaa muuttua sumeaksi. Lääkärin puhe sammaloituu kun asia alkaa mennä tajuntaan. Adamin kokemuksissa oli paljon samoja elementtejä kuin omissani. Tuo hetki kun joku kertoo sinun sairastavan syöpää. Se kun tekisi mieli hajottaa kaikki paikat, koska ei jaksa enää olla sairas. Se kun tulee niin epätoivoinen olo, että aikuinen alkaa huutaa äitiä ja tajuaa ettei äiti voi ottaa syöpää pois. Oli helpottavaa itkeä näitä hetkiä teatterin pimeydessä ja tajuta että ne käyvät monien muidenkin syöpäpotilaiden mielessä.

Leffa auttoi myös ymmärtämään muiden reaktioita sairaudesta kuullessaan. Sairaus on myös läheisille vaikea paikka ja aivan kuten Adamin paras ystävä Kyle, monet eivät osaa suhtautua siihen sairastuneen toivomalla tavalla. Itse en ole joutunut kuulemaan kenenkään suusta mitään toivottoman kauheaa enkä ole yrittänyt käyttää syöpää kellistääkseni miehiä baarissa, mutta monenlaisia muita tilanteita on tullut eteen.

En tiedä olisiko elokuva koskettanut yhtä paljon jos en itse kamppailisi samojen asioiden kanssa parhaillaan, mutta ainakin se toi lohtua tähän hetkeen. Oli ihana myös huomata, että ensimmäistä kertaa syöpäpotilasta ei ollut kuvattu pelkkänä kituvana, kuolemaa odottavana henkilönä jonka kaikki elämänhalu on kadonnut. Jos siis haluatte nähdä suht realistisen kertomuksen yhdestä syöpäpotilaasta, voin suositella elokuvaa lämpimästi.

Säteitä kehiin!

Eilen oli se pitkään odotettu sädehoitolääkärin tapaaminen. Ennakkoon hieman jännitti, koska kyseessä oli perjantai 13. päivä ja viime aikoina elämä tuntuu potkineen päähän muinakin päivinä, mutta päivästä tuli kuin tulikin loistava!

Lääkärissä oli taas mukava käydä, koska mihinkään ei ollut kiire ja hänellä oli aikaa vastata kaikkiin joutaviltakin tuntuviin kysymyksiini. Sain itse nähdä tuon pahaisen (jäljellä olevan) Herra Hodgkinin rintalastani alla ja voin kertoa että jopa minä näin kuvista kuinka hurjasti se paholainen on pienentynyt. Paras näkemäni kuva pitkiin pitkiin aikoihin.

Puhuimme pitkään sädehoidon haittavaikutuksista ja tällä hetkellä näyttää siltä, että selviän vähemmällä kuin odotin. Koska kasvain on pienentynyt huomattavasti, rintani ja sydämeni tulevat jäämään todennäköisesti sädekentän ulkopuolelle. Tämä tarkoittaa sitä, ettei sydämeni tarvitse turhaan rasittua tuosta säteilystä eikä minun tarvitse alkaa juosta mammografioissa 30-vuotiaana. Sädekenttään tulevat kuitenkin osumaan ainakin keuhkoni ja kilpirauhaseni. Voi siis olla että jossain vaiheessa minulle kehittyy kilpirauhasen vajaatoiminta ja keuhkosyövän riski kasvaa hieman. Olen kuitenkin ymmärtänyt että kilpirauhasen vajaatoimintaa pystytään hoitamaan nykyään hyvin lääkkeillä ja keuhkojeni terveyteen voin vaikuttaa itse oleellisesti pysymällä kaukana kaikenlaisista savukkeista. Not a problem!

Kaiken tämän hyvän lisäksi tulen saamaan Syöpätautien polilta mukaani aidot ja oikeat tatuoinnit. Kyllä, minuun pistetään nuo merkinnät joita sädetyksiä varten tarvitaan, oikealla musteella ja neulalla. Älkää kysykö miksi tämä on tarpeellista, koska minäkään en tiedä. Lääkäri kuitenkin lupasi että merkinnästä yritetään tehdä mahdollisimman pieni, koska se tulee juuri kaula-aukkoni kohdalle. Vaikka tämä ei ehkä ole juuri se tatuointi jota itselleen olisi toivonut, minä olen kuitenkin siitä iloinen koska se on taas yksi askel kohti terveyttä. Ehkä se myös tämän kaulan arven lailla muistuttaa minua tästä matkasta ja muistuttaa olemaan kiitollinen pienistäkin asioista.

Näin hyvän lääkärikäynnin jälkeen suuntasimme Stockan yläkerran porvarilounaalle, joka oli tooooosi hyvää. Etenkin se viini. Minun oli ihan pakko ottaa lasillinen, koska olihan meillä aihetta juhlaan. En edes muistanut kuinka hyvää valkoviini voi olla ruuan kanssa! Hauskaa tässä reissussa oli se, että lounas oli ohi n. klo. 14:30 ja minä olin melko sopivassa hiprakassa tuon YHDEN lasillisen jälkeen. Avopuolisollani oli hauskaa meidän suunnatessa leffaan minun hihitellessä ja koikkaroidessa pitkin Helsingin katuja.

Hyvä päivä

Tänään heräsin pitkään nukutun yön jälkeen levänneenä ja hyvillä mielin. Eilinen soitto hymyilytti heti silmät avattuani ja päätin tehdä tästä päivästä hyvän. Laitoin rentouttavaa musiikkia soimaan ja olen kuluttanut koko päivän hyvää kirjaa ahmien. Kyllä tuleva terveys vaan nostattaa mielialaa.

Odotan innolla perjantaista lääkärikäyntiä, jotta hoitojeni viimeinen osa saadaan alulle. Vaikka tämä rumba ei tosiaan ole vielä ohi, eilinen hyvä uutinen nosti minut jonkinlaisesta aallonpohjasta ja nyt tuntuu siltä että pian keikun taas myös siellä aallonharjalla. Täytin eilen kalenterini luentoaikatauluilla ja odotan innolla, että pääsen ensi keskiviikkona painamaan pakarani (vaikkakin hieman pienentyneet sellaiset) koulun penkille. Ja hei, ilmoittaudun valokuvauskurssille! Kuinka mahtavaa!

Minulla on siis tosiaan varattuna jo kampaaja-aikakin niin kuin aiemmin mainitsin ja tänään sitä hieman vielä muokkailtuani saan siis uuden kuontalon helmikuun alusta alkaen. Tiedän jo millaisessa frisyyrissä haluan kevättä mennä eteenpän, mutta maltan odottaa vielä siihen asti että loputkin tippuvasta kuontalostani ovat jääneet harjaani, jotta voin myös tältä osin aloittaa puhtaalta pöydältä. Illalla suuntaan nokkani kohti kotikotia, jossa odottavat äiti ja veljen perhe. Tänään meillä on ehkä syytä hieman juhlia. Minä menen kovaa vauhtia kohti terveyttä ja veljeni on ollut kuukauden tupakoimatta. Upeaa!

Tämän päivän tunnelmia kotoa.

Maailman paras puhelu!

Tänään se tuli!! Lääkäri soitti ja ilmoitti, että Herra Hodgkin on ottanut selkeästi turpaansa sytostaattimittelössä ja minun pitäisi sädehoitojen jälkeen olla siis syövätön tyttö!!! Tämän parempaa tunnetta ei maa päällään kanna.

Hmph!

Tulinpahan vain kertomaan, että ei ne lääkärit vielä tienneet tuosta sisäisestä tilanteestani mitään. Verikokeet olivat kuulemma ok, mutta tt-kuvia ei oltu vielä ehditty lausumaan. Viikonlopun yli menee siis tämä jännittely. Eipä nappaisi yhtään, mutta kun ei taas itse voi mennä niitä kuvia sinne lausumaan niin on vain odoteltava.
Sain kuitenkin onneksi viettää tänään ihanan lounashetken ystävieni kanssa ja kävin kyläilemässä jo hieman vieraan tuntuisella työpaikalla. En tiedä onko normaalia odottaa näin kovasti kouluun ja töihin paluuta? Senkin takia tuo tulosten odottelu on raastavaa, koska odotan jo niin kovasti paluuta "normaaliin" elämään. Noh, mutta nyt ei irtoa muuta.. Ihanaa loppiaista ja viikonloppua! :)

Tutkimusraivoa!

Tänään otettiin taas nuo tt-kuvat ja verikokeet, jotta tiedetään mikä on sisäinen todellisuuteni näin sytostaattien jälkeen. En tiennyt, että minulle on varattu huomiselle puhelinaika tulosten kuulemista varten ja voitte varmasti kuvitella miten sydän alkoi läpättää heti tämän kuultuani. Onneksi tuo alati lyövä elimeni ei ole vielä tähän mennessä kovin sytostaattirasituksesta läpättänytkään. Tässähän ei tarvitse enää urheilua harrastaakaan! Mutta joka tapauksessa, halusin tai en, lääkäri soittaa huomenna ja kertoo karun totuuden siitä ovatko hoidot tehonneet vai eivät.

Muistelin positiivisella mielellä noita tt-kuvia, koska viime kerralla ne menivät niin mukavasti. Tämä oli tilanne tähän päivään asti. Minun piti selvitä kahdella pistolla tästä päivästä, mutta koska arvon neiti hoitaja ei saanut kanyylia suoniini, määrä tuplaantui ja nyt oikea kyynärtaive huutaa hoosiannaa kivusta ja mustelmista. Mukava mieslääkäri sai onnekseni kanyylin kuitenkin vasempaan kämmenselkääni, mutta tämäkin ilo kostautui hoitajan tiputtaessa suoniini varjoainetta. Piru se sattui paljon enemmän kämmenessä kuin kyynärtaipeessa! Verikokeeseen mennessä kuuntelin  jonkun lapsen huutoa sermin takana ja pohdin mitkä olisivat seuraukset jos heittäytyisin samalle linjalle. Itkupotkis oli nimittäin ihan oven takana ja mieleni olisi tehnyt tokaista verikokeen ottajalle: "Tähtää nyt perkele sitten se piikki kerralla sinne suoneen!" Onneksi sain hillittyä itseni ja käyttäydyin niin kuin aikuisen ihmisen kuuluu. Hyvä minä!

Kaksi edellistä päivää menivät hurjan hyvin, koska sytostaattikuvotus ja väsymys alkoi helpottaa ja jaksoin jopa hieman ulkoilla. Sen lisäksi sain innon merkkailla kalenteriini uuden vuoden koulupäiviä ja sekös nostatti mielialaa entisestään. Melkein tunsin olevani normaali ja terve nuori nainen. Huomenna aion nähdä ystäviä ja nauttia heidän seurastaan. Sääli, että tämäkin ilo on syöpäläiselle vain hetkittäistä. Tänään alkoi nimittäin pelottaa, että huomisessa puhelisoitossa minua varmasti rangaistaan näistä liian positiivisista ajatuksista. Ihmismieli on kyllä maailman keljuin kaveri! Noh, näillä mentiin tämä päivä ja huomenna on uusi päivä ja uudet kujeet. Toivotaan, että hyvät sellaiset!

Hoitojen puoliväli

Neljä päivää viimeisten sytostaattien jälkeen pystyn jo kirjoittamaan ko. aiheesta. Kuvotus vaanii näinä päivinä joka nurkalla ja ruoka on yksi maailman epämiellyttävimmistä asioista. Neljäs tiputus oli sekä henkisesti että fyysisesti siis kaikkein raskain ja turhautumiskäyrät kävi ihan omissa sfääreissään parina hoidon jälkeisenä päivänä. Herra Hodaria tuntui ottavan kovin päähän nämä solumyrkyt ja siksi hän ehkä pistikin minut oksentamaan viimeisten tippojen tippuessa suoniini torstaina. Eipä sillä, kyllähän mä sitä raukkaparkaa ymmärrän. Kyllä muakin ketuttaisi ottaa koko ajan turpaani.

Noh, mutta niistä hoidoista selvittiin ja nyt voin ylpeänä lisätä myös tämän sytostaattitaistelun ansioluettelooni. Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. Nyt odotan innolla sädehoitoja, jotta voin pian lisätä itseni terveen kirjoihin. Tiedän, että ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta aion nyt päättäväisesti mennä terveyttä kohti ja uskoa että siellä kevään korvilla se minua odottaa.

Lievää ahdistusta, raivoa ja turhautumista aiheuttaa kuitenkin vielä tämä kuontaloni. Yritän niin kovasti jättää  nuo sytostaatit menneeseen elämään, mutta karvaa tippuu minkä kerkiää ja näin kehoni siis muistuttaa minua solumyrkyistä. Plaaaaaaaaah! Ei voi muuta sanoa. Varasin tänään kuitenkin optimisesti itselleni kampaajan tammikuun lopulle. Silloin hiusten tippumisenkin pitäisi toivon mukaan olla taakse jäänyttä elämää ja tuhoja voidaan alkaa arvioimaan realistisesti. Voin siis pian alkaa pohtia millaisessa frisyyrissä haluan seuraavaksi näyttäytyä. Tätä menoa voi olla, että tukan joutuu leikkaamaan lyhyeksi, mutta en anna sen häiritä. Olkoon sitten niin jos on ollakseen.

Keskiviikkona suuntaan tietokonetomografiaan, jotta sädehoitajat tietävät mihin noita gammasäteitä pitää tykitellä. Toivotaan, että kuvissa kaikki on niin kuin pitääkin! Ja toki tämän huvin lisäksi saan käydä vielä labrassa pisteltävänä. Jos sieltä vielä joku suoni löytyisi pistettäväksi...