Kesä tulee ja terveys jatkuu!

Kaksi päivää sitten oli vuorossa sarjassaan neljäs kontrolli. Fiilikset olivat jälleen samat kuin kaikkina kertoina aiemminkin. Järisyttävä paniikki, pelko ja ahdistus täyttivät taas joka solun. Sydän tuntui puskevan ulos rinnasta siinä odotushuoneessa istuessa, ja ne mantrat joita hoin mielessäni yrittäen vakuutella itselleni että kaikki on hyvin, tuntuivat äärimmäisen latteilta ja tehottomilta. Tätä paniikkia en edelleenkään pysty hallitsemaan, mutta onneksi sain poistua vastaanotolta taas sydän hieman kevyempänä ja kesää odottaen. Hodgkin pysyköön jatkossakin poissa!

Syövän sairastamisesta on nyt yli vuosi, mutta silti se tuntuu jättimäiseltä osalta elämääni. Kaikki kokemukseni peilaantuvat siihen, vaikka nykyisin suhtautuminen alkaa olla jo eri luokkaa kuin aiemmin. Suurimman eron huomaa ehkä siinä, etten jaksa enää puhua aiheesta kovinkaan paljon. Ensimmäinen kontrollivuosi tuntuu sujahtaneen ohi hetkessä, mutta edessä siintävät neljä tuntuvat  loputtomalta taipaleelta. Mutta viikko, kuukausi ja vuosi kerrallaan. Hetkittäin näen jo itseni niissä juhlissa, jotka aion järjestää tämän matkan päätteeksi. Todistuksen sijaan olohuoneen pöydältä löytyy silloin paperi terveiden kirjoihin siirtymisestä. Siinä sitä onkin syytä juhlaan!

Olen aiemmin blogissani pohtinut sitä, kuinka syöpä ottamisen sijaan myös antaa paljon. Vaikka se ei niinä kaikkein pelottavimpina hetkinä siltä tunnukkaan, totta se on. Ainakin se antaa perspektiiviä. Olen aiemmin ollut varsinainen murehtija, mutta nykyisin huomaan yhä enemmän luottavani siihen, että kyllä elämä kantaa. Tavalla tai toisella. Sen kyytiin täytyy vain uskaltaa heittäytyä.

Elämääni on hiljan tullut myös toinen, erittäin suuri elämänmuutos, joka on taas koetellut kykyäni suhtautua elämään positiivisesti. On ollut kuitenkin ihanaa huomata, että kaiken sen surun ja pelon alla jota olen saanut taas kokea, asuu pieni ja äärimmäisen onnellinen tyttö. Tyttö joka osaa olla kiitollinen myös surusta hetkittäin. Tästä kiitos kuuluu varmasti syövälle. Muistan sairastaessani surreeni sitä, kuinka onnellinen olisin jos vain saisin vielä jatkossakin kokea koko elämän kirjon. Onnen, hämmennyksen, muutoksen, ilon, vihan ja kyllä, myös surun. Ja nyt kun suru on taas tullut elämääni, yritän olla sille kiitollinen ja välillä siinä onnistunkin. Olen siis onnellinen surusta. Hullua! Unelmista ja kaikesta tutusta luopuminen on äärimmäisen raskasta, mutta niin rehellistä. Se on elämää. Eilen sain alla olevan tekstin luettavakseni. Se puhutteli ja kovaa!

'Love your sadness. It won't last.

I was feeling it. Pure sadness -- the inescapability of it plowing through the softest part of me. When you're in that kind of painful place you'll try to climb the walls to get away from it. You want it over with.

"Love your sadness. It won't last long." A friend texted me late at night. I caught it just as I was turning off my bedroom light.

Love my sadness?

Love my sadness.
Sadness, I love you.
Let me give you a kiss, instead of my fist.
You're heavy, but you're so honest.
I should give you more credit. More space.
I'll be grateful when you leave --
but I know I'll be grateful that you came.

A metaphor: You know when you catch a cold, and part of you is just a bit grateful for it? The cold itself sucks. But it gives you a reprieve, an excuse to stop, curl up, wind down -- it demands a compassionate response.

And if you're smart, you milk it. Take the day off, order in, watch the entire "Breaking Bad" series on Netflix, sleep... a lot. And while you're sleeping off your fever, you get the sense that you're burning off months of built up stuff -- and sorting out some internal things. You get better, you put fresh sheets on the bed, and you've got a new attitude.

Same thing with sadness.

Sadness gives you the chance to be still with the most tender place of your being.
Sadness is an opportunity to deeply appreciate your losses and your longings.
Sadness brings you eye to eye with your desires.

Appreciation is fuel for change.
Love gives your sadness the energy it needs to move through you... so it can move on.
By loving your sadness, you're respecting your truth.

And freedom always follows truth.'

- Danielle LaPorte

Ja tottahan se on, mikään ei kestä ikuisesti. Ei edes suru, vaikka välillä siltä tuntuukin. This too shall pass! Ja vaikka minua on ärsyttänyt ajatus siitä, että muutos on aina mahdollisuus, olen joutunut toteamaan että niinhän se on. Tuovat tulevat kontrollit ja elämän muutokset mitä tahansa eteeni, tiedän selviäväni niistä. En ehkä aina usko tai tunne sitä, mutta tiedän sen. Tiedän mitä tällä hetkellä tulevaisuudeltani toivon ja uskallan yhä edelleen luottaa siihen, vaikka monessa mielessä odds are against me. Mutta suu hymyssä eteenpäin, näyttäköön elämä mitä sillä on minun varalleni suunniteltuna. 

On oikeastaan aika jännittävää heittäytyä tämän ajatuksen kyytiin. 

S


 

Kolmas kerta toden sanoo?

Tuo ajatus on vilissyt viimeisen kahden viikon sisällä mielessäni jopa sairaalloisen paljon. Myös moni muu ahdistava ajatus on täyttänyt maailmani ja se maailma on välillä tuntunut jopa romahtavan.

Kaksi viikkoa ja päivä sitten minulla oli 3. kontrolli. Lähes samalla sekunnilla kun lääkäri avasi suunsa, tajusin ettei kaikki ollut hyvin. Olin käynyt kaksi päivää aiemmin verikokeissa, joten töksäytin samantien: "Onko niissä verikokeissa jotain häikkää?" Ja olihan niissä. Valkosoluarvot oli jostain syystä tipahtaneet alas ilman mitään kunnollista syytä. Siinä samassa hetkessä palasin niihin vuoden takaisiin fiiliksiin, joita värittivät kuolemanpelko, ahdistus, vapina, suru, ikävä ja kaikki muut mahtavat tunteet. Ja kaikki tämä vain muutaman pikkuruisen solun takia. Lääkäri yritti rauhoitella minua. Hän ei kuulemma ollut vielä tästä kovin huolissaan, mutta jokainen joka on ollut samassa tilanteessa tietää ettei tuon ensimmäisen uutisen jälkeen kuule enää muuta. Edessä oli uusi verikoe ja TT.

Puolitoista viikkoa odottelin, että pääsin verikokeisiin ja tuon jo niin tutun rinkelin kuvattavaksi. Nyt jopa kanyylin laittaminen jännitti. Edellisestä kerrasta kun oli jo huimat 8 kuukautta. Yritin löytää huumoria taas siitä varjoaineesta, kun tuntui että pissin housuuni. Ja onnistuinkin. Onhan siinä jotain huvittavaa! Ennen molempia tutkimuksia olin tehnyt paljon mielikuvaharjoituksia "puhtaista" sisäelimistä ja kivan näköisistä valkosoluista kiertämässä suoniani. Ja sitten oli taas sen tuskallise odottelun vuoro...

Näiden kahden lääkärikäynnin välillä olin unohtanut syödä ja tunsin jos jonkin näköisä oireita jne. Kun vaaka näytti käsittämättömän pientä lukua, olin varma että se on taas Herra Hodgkin joka rellestää jossakin päin kehoani. Koitin kuitenkin tsempata ja ajatella positiivisesti. Tunne kurkun turvotuksesta ei kuitenkaan auttanut ja mieli painui maahan aika ajoin. Ja kun perjantai koitti ja lääkärin soitto alkoi lähestyä, pelko oli taas aivan sietämätöntä. Jooga ja omaan hengittämiseen keskittyminen olivat tuoneet rauhan moniin tilanteisiin viimeisen vuoden aikana, mutta tähän ahdistukseen se ei kuitenkaan auttanut enkä tiedä tuleeko koskaan auttamaan. Tuossa pelossa vain on jotain niin syvää.

Olen joutunut tämän sairauden myötä toteamaan, etten ole niin korrekti ja hyväkäytöksinen ihminen kuin kuvittelin olevani. Lääkäri soitti ja alkoi puhua verikokeista. Olin soittanut jo pari päivää aiemmin hoitajalla ja tiristänyt tiedot häneltä. Tiesin että valkosolut olivat palautuneet normaaleihin lukemiin. Välivoitto! Ja kun lääkäri ei ottanut kuvia puheeksi, olin varma että tauti on uusinut. Keskeytin lääkärin, en edes kovin hienovaraisesti, ja ilmaisin selkeästi haluavani tietää, mitä kuvat kertoivat sisäisestä todellisuudestani. "Kaikki on hyvin", vastasi lääkäri. Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin... Siis, että remissio pitää edelleen? Ja niin se oli. Kolme kertaa se täytyi kuitenkin tarkistaa ennen kuin suostuin uskomaan.

Lääkärin kiittelyn jälkeen soitin avopuolisolleni ja sittenhän ne hanat taas aukesivat. (Soiko kellään muulla tässä vaiheessa Kaijo Koon biisi Hanat aukeaa päässä?1? Vai olenko ainut? :D ) Jännitys purkautui ja itku ja tärinä yllättivät. Äidille soittaessa itkusta ei ollut tullut loppua ja hän ehti jo säikähtää että Herra Hodari tosiaan oli taas päässyt valoilleen. Anteeksi! Kaikki on kuitenkin siis nyt hyvin.

Ennen tätä kolmatta kontrollia minulla oli ensimmäistä kertaa melko levollinen, terve ja tasapainoinen olo. Herra Hodgkin oli menettänyt jonkin otteen mielestäni. No, tämä oli ehkä sairas tapa muistuttaa siitä että ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa. Kaikkein eniten tämän kahden viikon aikana pelotti se eristäytyminen mitä mahdollinen uusiminen tarkoittaisi. Ei koulua, ei töitä, ei kivoja illanistujaisia tai homejuustoa. Onneksi sinne ei tarvinnut mennä.

Nyt siirryn taas nauttimaan normaalista arjesta ja kaikista ihanuuksista jotka siihen liittyvät. Niin kovin kiitollisena, että sitä on edes vaikea sanoin kuvata. Heti tänä iltana on luvassa nostalgista fiilistelyä tanssivuosilta ja kahden viikon päästä Rooma ja Toscana (tai Firenze) odottavat kahta viinimatkaajaa. I love life. <3 And especially my life.

Kontrolleja jännitän seuraavan kerran vasta neljän kuukauden päästä ja seuraavaa TT:tä ilmeisesti vuoden päästä. Kammottava ajatus, mutta sille en anna nyt liikaa tilaa päästäni.

Aurinkoa ja rakkautta kaikkien päiviin! <3

Kuva: weheartit.com

Kuva Amsterdamista vain muutama viikko diagnoosin jälkeen marraskuussa 2011. Jotenkin tässä kuvassa vain on toiveikas tunnelma. 

<3: Sanja

28.10.2012.

Tasan vuosi sitten olin tässä vaiheessa ollut n. 1,5 tuntia tietoinen syövästäni. Ei elämäni herkullisin hetki, mutta elämäni hetki kuitenkin. Silloin oli harmaa syksyinen ilma. Tänään aamu valkeni aurinkoisena, raikkaana  ja positiivisena. Se riittää :)

Back in business

Varoitan jo näin alkuun... Seuraavaan tekstiin on sisällytetty hajatelmia kuluneiden kuuden kuukauden ajalta, joten tekstistä tuli väistämättä ajatuksenjuoksuoksennuskammotus. Silti en pyydä anteeksi. Lukee ken jaksaa. :D

Arki on laajamittaisesti astunut blogikirjoittamisen tielle, mutta syövän miettimistä se ei ole poistanut. Elämä rullaa näinä päivinä melko mukavasti radallaan ja tuo eteen ihania ja ei niin ihania hetkiä. Syöpä ei ole kuitenkaan päivääkään poissa mielestä ja erilaiset haamuoireet ja kivut vaivaavat. Ainakin toivottavasti ne ovat vain sairaan alitajunnan tuotetta. Elokuun lopulla lääkäri ainakin arveli niin ja siihenhän minä uskon. Ainakin yritän. Sarjassaan toinen kontrolli on siis takana hyvin tuloksin. Hurraa! TT-kuvia minusta ei otettu, joten olo on melko epäluuloinen. Verikokeet oli kuitenkin ok ja imusolmukealueetkin palpoiden puhtaat, joten niihin on nyt luottaminen. Lääkärit kun eivät halua liiaksi tätä nuorta kroppaani tt-kuvilla sädettää.

Viime kevät meni yhtä syöpää kevyemmässä lennossa ja työnteko maistui. Sitten tuli seinä vastaan ja tajusin kuinka väsynyt olen. Kesäkuun jaksoin vielä painaa yhtä työtä, mutta sen jälkeen tein tietoisen päätöksen nostaa jalat pöydälle ja antaa sen Herra Hodgkinin hiipiä mieleen, koska se oli hetken jo korvan takana kolkutellut. Vielä tänäänkään herralla ei ole ollut kiirettä poistua mielestäni ja arvaan, että näin mennään vielä hyvä tovi eteenpäin. Nyt elämäni painopisteet ovatkin siis mielekkään arjen tekeminen itselleni ja pään sisäisten asioiden selvittely. Huonomminkin voisi siis olla. 

Joogaa, psykiatria, mietiskelyä, matka-menetelmää ja aikaa. Näiden avulla olen yrittänyt saada mieleni ymmärtämään mitä viime talvena oikein tapahtui. Psykiatri kysyi eräässä istunnossa, että muistanko viime talven tapahtumat. Järkytyksekseni jouduin toteamaan etten muista. Joitain pieniä pätkiä sairaalasta ja kotoa. Vähän pahoinvointia ja väsymystä, mutta siinäpä ne. Ei vissiin ollut liiemmälti aikaa (lue: halua) kelailla tuota syöpää silloin. No mutta, nyt asia on onneksi toisin. Eräältä vertaiselta kuulin, että ensimmäiset kuusi vuotta meni niin ettei päivääkään voinut olla ajattelematta syöpää. Siinä istuessani mietin, että onpa hyvä etten ole ainoa joka näitä juttuja on kelaillut, mutta samalla olisi tehnyt mieli huutaa: "Mitääääää???!?!? Kuuusi? You got to be kidding me!" No järkevänä ja viksuna leidinä en tokikaan niin tehnyt, mutta lähdin taas yhdestä tapaamisesta tukka aivan pystyssä. On se Herra Hodgkin vaan kiva kaveri!

Onneksi olen viimeisen kesän aikana kuitenkin oppinut hengittämään. Hauskaa, eikös! Selvisin syövästä ja opettelin hengittämään. Good for me! Muuten oliskin voinut olla hitusen kusiset paikat. No mutta, leikki leikkinä. Olen löytänyt joogan ihan uudella tavalla ja sieltä on löytynyt myös rauha hyväksyä asiat joihin en voi vaikuttaa. Mitään zen mestaria minusta ei ole toki tullut (eikä toivottavasti tule), mutta aavistuksen verran parempi olen antamaan armoa itselleni näinä päivinä. Kaiken ei tarvitse olla niin kuin mainoksissa vaan tätä elämää voi elää ihan niin kuin itse parhaaksi katsoo. Jos ei huvita pestä pyykkiä niin en pese. Ei ne sieltä korista mihinkään karkaa ja jos tuntuu siltä että syovän kelailu kannattaa niin minähän kelailen. 

Maanantaina 8.10. pidetään Nuoren syöpäpotilaan selviytymisoppaan julkistus-/lehdistötilaisuus. Olen lupautunut puhumaan sinne ja kirjoitin kirjaan myös vertaiskertomuksen. Jännittää, mutta toisaalta fiilikset on hyvät. Viimeiset huutoitkut tuli kun sain kirjan käteeni ja kiitoksissa mainittiin nimeni. Siinä se oli, mustaa valkoisella, syöpä ja minä samassa kirjassa. juuuust grrrreaaaat! Kahden tunnin huudon jälkeen sain mieleni rauhoittumaan ja luin kirjan läpi. Ilokseni pystyin toteamaan, että se oli juuri sitä mitä itse olisin tarvinnut viime vuoden lokakuun 28.päivä. Jep, kohta on myös mun ja Herra Hodarin vuosipäivä. Mitenhään sitä juhlittais... :D

No näillä hajatelmilla mennään täällä eteenpäin. Vuoristorataa edelleen, mutta vähän erilaisen vaunun kyydissä. Yritän päivittää taas blogia jossain vaiheessa, mutta en lupaa tehdä sitä ensi viikolla. Ehkä sitten joulukuisen kontrollin huitteilla. Nyt tämä ex-syöpäläinen tarvitsee unta palloon, jotta jaksaa viettää sunnuntaita omassa ihanassa seurassa. ;)

Tässä loppuun vielä tiivistyksenä ajatukset, joilla on menty tätä vuotta eteenpäin:

Ja loppuun: Minä ja palautuneet voimani joogatunnilla! :)

Ihanaa ja aurinkoista syksyä!! <3

Jännittääkö?

Lääkärin ensimmäiset sanat, kun astuin hänen työhuoneeseensa kuulemaan ensimmäisten kontrollien tuloksia. Totesin taas vain pikaisesti että juu, ja sen jälkeen lääkäri päästikin minut pälkähästä. Kaikki on hyvin! Kaikki on niin kuin pitää. Kaikki on niin kuin suunniteltiin. Ja sitten oli taas hiljaista. Niin se ympyrä sulkeutuu.

Jännitin vastaanottoa pari viikkoa sitten hurjasti. Jotenkin viimeinen viikko ennen lääkärin tapaamista oli kuitenkin melko rauhallinen. Mieli ei laukannut niin kuin odotin ja tunsin itseni melko vahvaksi. Jostain tuli se tunne, että tulevaisuutta en voi ennustaa joten miksi spekuloida. Jos sairaus ei ole kadonnut, ei auta kuin mennä taas terveyttä kohti. Ja jos kaikki on hyvin, jatkan vain elämääni eteenpäin taas hieman kiitollisempana. Jonkinlaista kasvamista on siis tainnut tapahtua tällä matkalla.

Kuvissa näkyy edelleen se rintalastani alla oleva kasvain, mutta lääkärit epäilevät sen olevan enää jäännöstuumoria. Se tulee näkymään siellä mahdollisesti koko loppuelämäni. Hieman jännittää, kun neljän kuukauden päästä ei oteta kuvia ja nytkin mentiin tavallisella tt-kuvalla. Varmistelin taas lääkärin hoitopäätöksiä ja kyllä hän taas minut vakuutti, vaikka näitä tietynlaisia neuroottisia ajatuksia ei päästäni saa pois varmasti hetkeen.

Herra Hodgkin on alkanut vierailla unissani rotan muodossa. En ole koskaan aiemmin nähnyt unia, jotka voisin näin selkeästi ja yksioikoisesti tulkita. Unet eivät ole hyviä, mutta eivät ne ole painajaisiakaan. Ne vain ovat. Kertovat kai vain totuuden, jota on turha yrittää kieltää. Minä olin sairas, mutta nyt olen terve. Tämä on varmasti asia, jota on nyt vaikein käsitellä. Tapahtuiko tämä kaikki vain hetki sitten minulle? Olikohan se kuitenkin unta?

Jatkan tästä. Terveys on seuraavan kerran katkolla neljän kuukauden päästä. Siihen asti nautin kesästä, auringosta, läheisistä, töistä, arjesta, ruuasta, matkustelusta ja kyllä, myös terveydestä! ;)