Kesän jälkeen...

Kirjoitin tämän melkoisessa flowssa ja reilua on varmaan antaa varoitus ennen lukemista. Tulossa on melkoinen onnellisuusoksennus, jonka rakennetta ei ole mietitty. Omalla vastuulla siis ihanat! :D

Ja oh boy, this summer has a STORY! Olen saattanut juuri elää elämäni upeimman kesän. Kyllä. Kesä 2013 on ollut niin täynnä onnea, että olen pelännyt pakahtuvani siihen. Luullut, että yhdelle ihmiselle ei voisi sattua niin paljon hyvää. Olen huomannut monessa hetkessä havahtuvani siihen, kuinka kiinni elämässä olen ja kuinka kiitolliseksi tunnen itseni. Saanut itseni kiinni sellaisista hetkistä, joita muistellaan keinutuolissa. Ja tajunnut eläväni niitä täysillä miettimättä huomista. Universumi on heittänyt eteeni ihania hetkiä ja toinen toistaan upeampia ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat näyttäneet minulle asioita, jotka minun on pitänyt oppia. Ihmisiä, jotka ovat vieneet minua eteenpäin, koska uskalsin heittäytyä. Ja ihmisiä joille myös minulla on ollut paljon annettavaa. Ja tämän kaiken päätteeksi olen saanut oppia, että se kaikki on omaa ansiotani. "You don't attract what you want, you attract what you are."

Kyllä, olen hypännyt taivaalta ja huutanut onnesta tippuessani kohti maata 200 kilometrin tuntivauhtia. (Vaikka vastuuvapautuslomaketta allekirjoittaessa mietin kyllä, kuinka tyhmä ihmisen pitää olla. Ensin selviää syövästä ja sitten haluaa tappaa itsensä hyppäämällä taivaalta. Whaaat!) Hyppy oli uskomaton, eikä vähiten sen symbolisen merkityksen takia. Rohkeus antautua jonkun toisen käsiin on todella voimaannuttavaa. Ja kun sen tunteen pystyy vielä jakamaan rakkaimman ystävän kanssa, on hetki täydellinen. Olen myös nauttinut upeista maisemista ulkomailla, juonut paljon viiniä ja syönyt herkkuja. Maannut rannalla ja antanut tukan vaalentua ja ihon ruskettua. Nauranut itselleni ja välillä myös muille. Löytänyt täysin korvaamattoman ystävän. Tanssinut aamuun asti hiestä märkänä ja välillä unohtanut nukkua. Olen itkenyt, mutta melko vähän. Ja ennen kaikkea onnesta. Sellaisesta onnesta, joka tuntuu hajottavan pään. Olen ihaillut lämmintä kesäyötä ja antautunut hetken vietäväksi, unohtanut seuraavan aamun. Olen seisonut vahvemmin omilla jaloilla kuin koskaan. Ja toisaalta jakanut enemmän kuin ikinä aiemmin.

Kesää voi siis hyvällä syyllä kutsua täydelliseksi. Mutta niin kuin aina, kaikki hyväkin loppuu aikanaan ja nyt tämä kesä alkaa vedellä viimeisiään. Toisaalta on äärimmäisen haikea olo, mutta päällimmäisenä on kuitenkin kiitollisuus.

Ehkä näiden kokemusten takia viides kontrolli jännitti käsittämättömän paljon. Kaikki oli niin upeaa, että arki tuntui äärimmäisen painavalta kun se astui ajatuksiin kontrollin muodossa. Etenkin kun sitä siivitti (ja siivittää) pitkittynyt flunssa. Ja kun neuroottisena juoksee lääkäriin otattamaan verikokeita, ei paljon naurata. Pienikään flunssa ei tunnu Hodgkinin taudin jälkeen normaalilta etenkään kun lääkäri nivusia painellessaan toteaa: "Täällä on jotakin." Siinähän sitten yrität hengitellä syvään ja miettiä positiivisia. Seurauksena oli lähete ultraan ja tuskallinen kahden viikon odottelu. Tänään aamulla se ultra sitten otettiin. Ystäväni sanoi jälkeenpäin, että näytti siltä kuin sydän olisi tullut rinnastani ulos, kun odottelin lääkärin kommentteja. Onneksi hän piti kädestä kiinni koko ajan. Lääkäri huomasi pelkoni ja sanoi, että taidan pelätä aika paljon. No jep! Ja sen jälkeen hän totesikin, että kaikki on nivusissani hyvin. Siellä on pieni imusolmuke, mutta se on normaali. Sellainen kuulemma kuin kuuluukin olla. (Nämä sanat ystäväni kertoi minulle jälkeenpäin, koska tässä kohtaa itkin ja tärisin jo helpotuksesta). Sen jälkeen lääkäri antoi minun kasata itseni siinä huoneessa ystäväni kanssa ja tuli vielä jälkeenpäin kertomaan, että tuo sama imusolmuke on näkynyt jo vuodenvaihteen TT-kuvissa, eikä ole siitä muuttunut lainkaan. Vastaanoton jälkeen totesin, että tämän suurempaa kiitollisuutta ihminen tuskin voi tuntea. Verikokeiden tuloksia odottelen vielä, mutta tämä ultra oli "puhdas".

Kesä on tuonut myös siis isommat tunteet mukanaan. Ilo tuntuu tuplasti isommalta ja onni triplasti mahtavammalta. Syystä tai toisesta. Tämä tuo mukanaan myös sen, että pelko tuntuu pelottavammalta ja ahdistus ahdistavammalta. Mutta tunteminen on upeaa. Mielummin överit kun vajarit. Tässäkin. :D Kiitos Hodgkin, että opetit minut nauttimaan arkisista asioista ja isoista tunteista. Viimeisten kuukausien aikana olen tosissaan ymmärtänyt sen arvon. Yksi elämäni onnellisimpia hetkiä on nykyään työmatkat. Musiikkia kuunnellessa ja bussin ikkunasta ulos tuijotellessa kaikki on hyvin tai sitten ei ja se on fine. Ei ne isot asiat vaan ne pienet. <3

Nyt yhtä ultraa kevyempänä eteenpäin. Syksylle on paljon paljon upeita suunnitelmia ja etenkin keväälle. Nyt vaan toiveet universumille, että ne toteutuvat.

Samalta ystävältä saatu viesti, joka piti kättäni ultrassa. Tämä vain kiteyttää kuluneen kesän.

Reunan yli nojaten.
Tyhjyyttä halaten.
Rakkautta tuhlaten.
Sydäntäsi avaten.
Vitutusta uhmaten.
Karsinasta karaten.
Seuraava leveli on just sua varten.

-Jukka Poika

Aikamoinen postausoksennus, mutta se tuli suoraan sydämestä. Siitä sydämestä mikä on pakahtumaisillaan. 

<3: S