Kolmas kerta toden sanoo?

Tuo ajatus on vilissyt viimeisen kahden viikon sisällä mielessäni jopa sairaalloisen paljon. Myös moni muu ahdistava ajatus on täyttänyt maailmani ja se maailma on välillä tuntunut jopa romahtavan.

Kaksi viikkoa ja päivä sitten minulla oli 3. kontrolli. Lähes samalla sekunnilla kun lääkäri avasi suunsa, tajusin ettei kaikki ollut hyvin. Olin käynyt kaksi päivää aiemmin verikokeissa, joten töksäytin samantien: "Onko niissä verikokeissa jotain häikkää?" Ja olihan niissä. Valkosoluarvot oli jostain syystä tipahtaneet alas ilman mitään kunnollista syytä. Siinä samassa hetkessä palasin niihin vuoden takaisiin fiiliksiin, joita värittivät kuolemanpelko, ahdistus, vapina, suru, ikävä ja kaikki muut mahtavat tunteet. Ja kaikki tämä vain muutaman pikkuruisen solun takia. Lääkäri yritti rauhoitella minua. Hän ei kuulemma ollut vielä tästä kovin huolissaan, mutta jokainen joka on ollut samassa tilanteessa tietää ettei tuon ensimmäisen uutisen jälkeen kuule enää muuta. Edessä oli uusi verikoe ja TT.

Puolitoista viikkoa odottelin, että pääsin verikokeisiin ja tuon jo niin tutun rinkelin kuvattavaksi. Nyt jopa kanyylin laittaminen jännitti. Edellisestä kerrasta kun oli jo huimat 8 kuukautta. Yritin löytää huumoria taas siitä varjoaineesta, kun tuntui että pissin housuuni. Ja onnistuinkin. Onhan siinä jotain huvittavaa! Ennen molempia tutkimuksia olin tehnyt paljon mielikuvaharjoituksia "puhtaista" sisäelimistä ja kivan näköisistä valkosoluista kiertämässä suoniani. Ja sitten oli taas sen tuskallise odottelun vuoro...

Näiden kahden lääkärikäynnin välillä olin unohtanut syödä ja tunsin jos jonkin näköisä oireita jne. Kun vaaka näytti käsittämättömän pientä lukua, olin varma että se on taas Herra Hodgkin joka rellestää jossakin päin kehoani. Koitin kuitenkin tsempata ja ajatella positiivisesti. Tunne kurkun turvotuksesta ei kuitenkaan auttanut ja mieli painui maahan aika ajoin. Ja kun perjantai koitti ja lääkärin soitto alkoi lähestyä, pelko oli taas aivan sietämätöntä. Jooga ja omaan hengittämiseen keskittyminen olivat tuoneet rauhan moniin tilanteisiin viimeisen vuoden aikana, mutta tähän ahdistukseen se ei kuitenkaan auttanut enkä tiedä tuleeko koskaan auttamaan. Tuossa pelossa vain on jotain niin syvää.

Olen joutunut tämän sairauden myötä toteamaan, etten ole niin korrekti ja hyväkäytöksinen ihminen kuin kuvittelin olevani. Lääkäri soitti ja alkoi puhua verikokeista. Olin soittanut jo pari päivää aiemmin hoitajalla ja tiristänyt tiedot häneltä. Tiesin että valkosolut olivat palautuneet normaaleihin lukemiin. Välivoitto! Ja kun lääkäri ei ottanut kuvia puheeksi, olin varma että tauti on uusinut. Keskeytin lääkärin, en edes kovin hienovaraisesti, ja ilmaisin selkeästi haluavani tietää, mitä kuvat kertoivat sisäisestä todellisuudestani. "Kaikki on hyvin", vastasi lääkäri. Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin... Siis, että remissio pitää edelleen? Ja niin se oli. Kolme kertaa se täytyi kuitenkin tarkistaa ennen kuin suostuin uskomaan.

Lääkärin kiittelyn jälkeen soitin avopuolisolleni ja sittenhän ne hanat taas aukesivat. (Soiko kellään muulla tässä vaiheessa Kaijo Koon biisi Hanat aukeaa päässä?1? Vai olenko ainut? :D ) Jännitys purkautui ja itku ja tärinä yllättivät. Äidille soittaessa itkusta ei ollut tullut loppua ja hän ehti jo säikähtää että Herra Hodari tosiaan oli taas päässyt valoilleen. Anteeksi! Kaikki on kuitenkin siis nyt hyvin.

Ennen tätä kolmatta kontrollia minulla oli ensimmäistä kertaa melko levollinen, terve ja tasapainoinen olo. Herra Hodgkin oli menettänyt jonkin otteen mielestäni. No, tämä oli ehkä sairas tapa muistuttaa siitä että ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa. Kaikkein eniten tämän kahden viikon aikana pelotti se eristäytyminen mitä mahdollinen uusiminen tarkoittaisi. Ei koulua, ei töitä, ei kivoja illanistujaisia tai homejuustoa. Onneksi sinne ei tarvinnut mennä.

Nyt siirryn taas nauttimaan normaalista arjesta ja kaikista ihanuuksista jotka siihen liittyvät. Niin kovin kiitollisena, että sitä on edes vaikea sanoin kuvata. Heti tänä iltana on luvassa nostalgista fiilistelyä tanssivuosilta ja kahden viikon päästä Rooma ja Toscana (tai Firenze) odottavat kahta viinimatkaajaa. I love life. <3 And especially my life.

Kontrolleja jännitän seuraavan kerran vasta neljän kuukauden päästä ja seuraavaa TT:tä ilmeisesti vuoden päästä. Kammottava ajatus, mutta sille en anna nyt liikaa tilaa päästäni.

Aurinkoa ja rakkautta kaikkien päiviin! <3

Kuva: weheartit.com

Kuva Amsterdamista vain muutama viikko diagnoosin jälkeen marraskuussa 2011. Jotenkin tässä kuvassa vain on toiveikas tunnelma. 

<3: Sanja

28.10.2012.

Tasan vuosi sitten olin tässä vaiheessa ollut n. 1,5 tuntia tietoinen syövästäni. Ei elämäni herkullisin hetki, mutta elämäni hetki kuitenkin. Silloin oli harmaa syksyinen ilma. Tänään aamu valkeni aurinkoisena, raikkaana  ja positiivisena. Se riittää :)

Back in business

Varoitan jo näin alkuun... Seuraavaan tekstiin on sisällytetty hajatelmia kuluneiden kuuden kuukauden ajalta, joten tekstistä tuli väistämättä ajatuksenjuoksuoksennuskammotus. Silti en pyydä anteeksi. Lukee ken jaksaa. :D

Arki on laajamittaisesti astunut blogikirjoittamisen tielle, mutta syövän miettimistä se ei ole poistanut. Elämä rullaa näinä päivinä melko mukavasti radallaan ja tuo eteen ihania ja ei niin ihania hetkiä. Syöpä ei ole kuitenkaan päivääkään poissa mielestä ja erilaiset haamuoireet ja kivut vaivaavat. Ainakin toivottavasti ne ovat vain sairaan alitajunnan tuotetta. Elokuun lopulla lääkäri ainakin arveli niin ja siihenhän minä uskon. Ainakin yritän. Sarjassaan toinen kontrolli on siis takana hyvin tuloksin. Hurraa! TT-kuvia minusta ei otettu, joten olo on melko epäluuloinen. Verikokeet oli kuitenkin ok ja imusolmukealueetkin palpoiden puhtaat, joten niihin on nyt luottaminen. Lääkärit kun eivät halua liiaksi tätä nuorta kroppaani tt-kuvilla sädettää.

Viime kevät meni yhtä syöpää kevyemmässä lennossa ja työnteko maistui. Sitten tuli seinä vastaan ja tajusin kuinka väsynyt olen. Kesäkuun jaksoin vielä painaa yhtä työtä, mutta sen jälkeen tein tietoisen päätöksen nostaa jalat pöydälle ja antaa sen Herra Hodgkinin hiipiä mieleen, koska se oli hetken jo korvan takana kolkutellut. Vielä tänäänkään herralla ei ole ollut kiirettä poistua mielestäni ja arvaan, että näin mennään vielä hyvä tovi eteenpäin. Nyt elämäni painopisteet ovatkin siis mielekkään arjen tekeminen itselleni ja pään sisäisten asioiden selvittely. Huonomminkin voisi siis olla. 

Joogaa, psykiatria, mietiskelyä, matka-menetelmää ja aikaa. Näiden avulla olen yrittänyt saada mieleni ymmärtämään mitä viime talvena oikein tapahtui. Psykiatri kysyi eräässä istunnossa, että muistanko viime talven tapahtumat. Järkytyksekseni jouduin toteamaan etten muista. Joitain pieniä pätkiä sairaalasta ja kotoa. Vähän pahoinvointia ja väsymystä, mutta siinäpä ne. Ei vissiin ollut liiemmälti aikaa (lue: halua) kelailla tuota syöpää silloin. No mutta, nyt asia on onneksi toisin. Eräältä vertaiselta kuulin, että ensimmäiset kuusi vuotta meni niin ettei päivääkään voinut olla ajattelematta syöpää. Siinä istuessani mietin, että onpa hyvä etten ole ainoa joka näitä juttuja on kelaillut, mutta samalla olisi tehnyt mieli huutaa: "Mitääääää???!?!? Kuuusi? You got to be kidding me!" No järkevänä ja viksuna leidinä en tokikaan niin tehnyt, mutta lähdin taas yhdestä tapaamisesta tukka aivan pystyssä. On se Herra Hodgkin vaan kiva kaveri!

Onneksi olen viimeisen kesän aikana kuitenkin oppinut hengittämään. Hauskaa, eikös! Selvisin syövästä ja opettelin hengittämään. Good for me! Muuten oliskin voinut olla hitusen kusiset paikat. No mutta, leikki leikkinä. Olen löytänyt joogan ihan uudella tavalla ja sieltä on löytynyt myös rauha hyväksyä asiat joihin en voi vaikuttaa. Mitään zen mestaria minusta ei ole toki tullut (eikä toivottavasti tule), mutta aavistuksen verran parempi olen antamaan armoa itselleni näinä päivinä. Kaiken ei tarvitse olla niin kuin mainoksissa vaan tätä elämää voi elää ihan niin kuin itse parhaaksi katsoo. Jos ei huvita pestä pyykkiä niin en pese. Ei ne sieltä korista mihinkään karkaa ja jos tuntuu siltä että syovän kelailu kannattaa niin minähän kelailen. 

Maanantaina 8.10. pidetään Nuoren syöpäpotilaan selviytymisoppaan julkistus-/lehdistötilaisuus. Olen lupautunut puhumaan sinne ja kirjoitin kirjaan myös vertaiskertomuksen. Jännittää, mutta toisaalta fiilikset on hyvät. Viimeiset huutoitkut tuli kun sain kirjan käteeni ja kiitoksissa mainittiin nimeni. Siinä se oli, mustaa valkoisella, syöpä ja minä samassa kirjassa. juuuust grrrreaaaat! Kahden tunnin huudon jälkeen sain mieleni rauhoittumaan ja luin kirjan läpi. Ilokseni pystyin toteamaan, että se oli juuri sitä mitä itse olisin tarvinnut viime vuoden lokakuun 28.päivä. Jep, kohta on myös mun ja Herra Hodarin vuosipäivä. Mitenhään sitä juhlittais... :D

No näillä hajatelmilla mennään täällä eteenpäin. Vuoristorataa edelleen, mutta vähän erilaisen vaunun kyydissä. Yritän päivittää taas blogia jossain vaiheessa, mutta en lupaa tehdä sitä ensi viikolla. Ehkä sitten joulukuisen kontrollin huitteilla. Nyt tämä ex-syöpäläinen tarvitsee unta palloon, jotta jaksaa viettää sunnuntaita omassa ihanassa seurassa. ;)

Tässä loppuun vielä tiivistyksenä ajatukset, joilla on menty tätä vuotta eteenpäin:

Ja loppuun: Minä ja palautuneet voimani joogatunnilla! :)

Ihanaa ja aurinkoista syksyä!! <3

Jännittääkö?

Lääkärin ensimmäiset sanat, kun astuin hänen työhuoneeseensa kuulemaan ensimmäisten kontrollien tuloksia. Totesin taas vain pikaisesti että juu, ja sen jälkeen lääkäri päästikin minut pälkähästä. Kaikki on hyvin! Kaikki on niin kuin pitää. Kaikki on niin kuin suunniteltiin. Ja sitten oli taas hiljaista. Niin se ympyrä sulkeutuu.

Jännitin vastaanottoa pari viikkoa sitten hurjasti. Jotenkin viimeinen viikko ennen lääkärin tapaamista oli kuitenkin melko rauhallinen. Mieli ei laukannut niin kuin odotin ja tunsin itseni melko vahvaksi. Jostain tuli se tunne, että tulevaisuutta en voi ennustaa joten miksi spekuloida. Jos sairaus ei ole kadonnut, ei auta kuin mennä taas terveyttä kohti. Ja jos kaikki on hyvin, jatkan vain elämääni eteenpäin taas hieman kiitollisempana. Jonkinlaista kasvamista on siis tainnut tapahtua tällä matkalla.

Kuvissa näkyy edelleen se rintalastani alla oleva kasvain, mutta lääkärit epäilevät sen olevan enää jäännöstuumoria. Se tulee näkymään siellä mahdollisesti koko loppuelämäni. Hieman jännittää, kun neljän kuukauden päästä ei oteta kuvia ja nytkin mentiin tavallisella tt-kuvalla. Varmistelin taas lääkärin hoitopäätöksiä ja kyllä hän taas minut vakuutti, vaikka näitä tietynlaisia neuroottisia ajatuksia ei päästäni saa pois varmasti hetkeen.

Herra Hodgkin on alkanut vierailla unissani rotan muodossa. En ole koskaan aiemmin nähnyt unia, jotka voisin näin selkeästi ja yksioikoisesti tulkita. Unet eivät ole hyviä, mutta eivät ne ole painajaisiakaan. Ne vain ovat. Kertovat kai vain totuuden, jota on turha yrittää kieltää. Minä olin sairas, mutta nyt olen terve. Tämä on varmasti asia, jota on nyt vaikein käsitellä. Tapahtuiko tämä kaikki vain hetki sitten minulle? Olikohan se kuitenkin unta?

Jatkan tästä. Terveys on seuraavan kerran katkolla neljän kuukauden päästä. Siihen asti nautin kesästä, auringosta, läheisistä, töistä, arjesta, ruuasta, matkustelusta ja kyllä, myös terveydestä! ;)

Kuulumisia

Perjantaina oli 24. syntymäpäiväni. Päivä oli erittäinkin onnistunut. (Työ)kaverini aloittivat sen laulamalla railakkaasti minulle Fazerin aamiaisella ja kukittamalla minut mitä ihanimmilla kukkasilla, jotka edelleen saavat kodin tuoksumaan ihan kukkakaupalle. Täydellsitä! Rakkaani odotti kotona tulppaanikimpun kanssa ja lupasi viedä minut hemmoteltavaksi Flamingon Spa&Wellness -hoitoihin ja viettämään mukavaa hotelliyötä. Kaiken kruunasi ilta avopuolisoni ja parhaan ystäväni kanssa, ensin syöden ja sitten tanssien ja koko ajan nauraen.
Lokakuussa mietin, että näenkö 24. syntymäpäivääni. Ei kovin kiva ajatus, mutta perjantaina aamulla kun asia käväisi uudelleen mielessäni muistutin itseäni siitä, kuinka onnellinen voin olla kun sain ainakin viettää yhdet ihanat synttärit vielä. Syöpäjärjestöillä on jo pitkään pyörinyt kampanja, jossa tavoitellaan lisää syntymäpäiviä suomalaisille. Tässä yksi sellainen päivä heidän rekisteriinsä. Iso kiitos!

Puolitoista viikkoa sitten nousin vaa'alle ja se näytti upeita lukemia. Olen jälleen samoissa mitoissa kuin aiemmin! Se hetki nosti väistämättä hymyn huulille ja menin tankkaamaan lisää anopin tekemiä leipiä. Mikäs sen parempi tapa juhlistaa kyseistä merkkipaalua. Juhlintaa hieman häiritsi kotiin saapunut kirje. Ällö aniksen makuinen litku on saapunut!!! Damn. Olo oli taas välittömästi hyvin syöpäpotilasmainen kun luskelin ohjeita ja aikoja joita minulle oli varattu taas sairaalalle. No, tulta päin sano mummo lumessa vai miten se ny meni..

Sairaus on muistuttanut itsestään pariin otteeseen viime aikoina. Sain muutamia ihmeellisiä punaisia pilkkuja iholleni jotka katosivat parissa päivässä, mutta nostivat huolen taivaisiin. Myös ihoni on ollut erittäin hellänä ja lääkäri epäili vyöruusua tai jonkinlaisia sädehoidon jälkivaikutuksia. Tällekään oireelle ei saatu tarkempaa selitystä, mutta nyt kipu alkaa jo hellittää. Kaiken kukkuraksi rintaani ilmestyi samanlaisia näppylöitä kun viime syksynä ennen diagnoosia. Tässä vaiheessa olin tulla jo hulluksi. Oire voi johtua yksinkertaisesti harrastamastani hot joogasta, joka aiheuttaa "melko" vahvaa hikoilua. Herra Hodarilla on kuitenkin edelleen jonkinlainen etäispesäke mielessäni, joten ihan normaalisti en pysty vielä tällaisiin asioihin suhtautumaan.

Tärkeintä on nyt kuitenkin se, että päällimmäisenä mielessä on mahtavat synttärit ja yleisfiilis on loistava. Näillä taas kohti uutta viikkoa ja tt-kuvia!