When in Rome, do as the romans do. (Or at least respect others and their way of thinking.)

Pyrin olemaan matkustaja, joka ajattelee ja toimii aina yllä mainitulla tavalla saapuessaan vieraaseen kulttuuriin ja maahan. Istanbul on ensimmäinen paikka, joka on todella haastanut tämän ajattelutapani. Kärsin elämäni ensimmäisestä todellisesta kulttuurishokista muuttaessani kolme viikkoa sitten Turkkiin. Ja kyllä, täällä minä nyt sitten asun. 

 

Oma kouluni Suomessa varoitteli kyllä siitä, kuinka kulttuurishokki ilmenee ja että sitä ei kannata säikähtää. Juu juu, mennään jo. Kyllä mä tiedän. Noooo, enpä tiennyt. Rehellisesti sanottuna kuvittelin, että olen sen verran tietoinen asioista etten tipahda tällaiseen helposti. Kuvittelin Turkin olevan myös paljon eurooppalaisempi kuin mitä se todellisuudessa on. You live, you learn..

Ensimmäiset hetket uudessa kaupungissa olivat aikaeron, kaaoksen, koti-ikävän, muutoksen, jännityksen ja pelon värittämiä. Älkääkä nyt kuvitelko väärin. Nautin kyllä tänne saapumisesta ja Istanbul vaikutti alusta asti mielenkiintoiselta, mutta kaupungin tunnelma jatkuvasta kaaoksesta ja päättämättömyydestä, siitä ettei se tunnu tietävän mitä on, otti vallan. Tuntui ihan samalta kuin lapsena eksyessäni eläintarhaan. Soitin pitkiä puheluita Suomeen, koska siellä joku ymmärsi kieltäni. Turkissa kun puhutaan paljon vähemmän englantia kuin odotin. Viittomakielestä on täällä hyötyä. Kaiken tämän keskellä etsin epätoivoisesti tuttua kättä johon tarttua ja joka johdattaisi oikeaan paikkaan. Siinäpä syy, miksi piti tulla. Piti ahdistua, että tajuaa. Tajuaa mitä? No sitä en osaa vielä sanoa.

Istanbul on sanoinkuvaamattoman kaunis. Ihmiset ovat vilpittömiä ja avuliaita. Täällä voi elää jatkuvan inspiraation keskellä ja tulla yllätetyksi positiivisesti. Täällä voi nauttia rauhasta ja juhlista. Seikkailla mystisissä basaareissa ja nauttia länsimäisista kahviloista. Rakastua erilaiseen tapaan ajatella ja tuntea. Rakastua ruokaan. Saada uusia näkökulmia. Samaan aikaan täällä voi tuntea kaikkien näiden asioiden vastakohdat. Ja kun ne tuntee samaan aikaan, sitä kai kutsutaan kulttuurishokiksi. 

 

Tänään oli ensimmäinen koulupäivä. Se alkoi Introduction to political science -kurssilla. Yksi sen opeista oli, että 57 % turkkilaisista naisista ajattelee, että aviomiestä täytyy totella kaikissa tilanteissa. Saman tutkimuksen mukaan 27 % turkkilaisista naisista ajattelee, että osa naisista ansaitsee tulla hakatuiksi. Menin sanattomaksi. Olen kyllä ollut tietoinen siitä, että maailmassa tapahtuu ikäviä asioita enkä ole pyrkinyt sulkemaan korviani siltä, mutta tämä yllätti. Siis nämä luvutko ovat siitä Turkista, joka haluaa hakea EU-jäsenyyttä? Ei kommentoitavaa.

Mutta kuten mainittu, samaan aikaan kaupunki on täysin vienyt sydämeni. Sen rukouskutsut, meren tuoksu ja jatkuva kaaos ovat vaikuttavia. Pistävät miettimään miten sitä oman maailmansa näkee ja miksi. Kahteen kertaan olen onnistunut täysin vahingossa kävelemään mielenosoituksen liepeille ja joutunut poistumaan sieltä juoksujalkaa. Vaikka se pelottaa, siinä on samalla jotakin erittäin mielenkiintoista. Ihmiset ovat valmiita todella taistelemaan omien oikeuksiensa puolesta. Suomessa meillä on monet perusasiat niin hyvin, ettei tällaisia mellakoita tarvitse pistää pystyyn. Vai tarvitseeko? Itse aloin kyllä miettiä, miksi en ole ollut Eduskuntatalon portailla huutamassa Suomeen tasa-arvoista avioliittolakia. Ja ei, en tarkoita että asioissa pitäisi mennä väkivaltaisuuksiin. Tarkoitan sitä paloa, jolla ihmiset puolustavat oikeuksiaan. Siinä on jotain vangitsevaa. Siinä taitaa kiteytyä osa Istanbulia tällä hetkellä.

Kaikkien näiden tunnemyllerysten keskellä olen siis asettunut asumaan Istanbuliin. Valtaosa ajasta on ollut kaikkea muuta kuin pelottavaa kaaosta. Olen saanut muuttaa ihanan paikallisen tytön luokse asumaan ja kuullut hänen mielipiteitään maailmasta. Olen saanut kierrellä ensimmäisen suomalaisen vieraani kanssa ympäri tätä lumoavaa kaupunkia. Olen tutustunut rauhassa uuteen kotikaupunkiini ja Bilgin yliopistoon, jossa tänään aloitin opintoni. Tajuan itsekin eläväni erittäin jännittävää ja ainutlaatuista vaihetta elämässäni ja jälleen, niin kuin monesti aiemminkin, sydämeni täyttyy kiitollisuudesta. Kuvat kertokoot loput siitä, miltä tämä uuteen kaupunkiin asettuminen on tuntunut. 

 

 

Jännittävintä tässä kaikessa on se, että valitsin juuri tämän kaupungin. Se tuntuu olevan melko samanlaisessa tilassa kuin allekirjoittanut itsekin. Murroksessa monella tavalla. 

<3: S

Kuvat: Jaakko Kulomaa

Asialove

Minulla oli kaunis ajatus vielä vuoden lopussa, että aion kirjoittaa matkablogia säännöllisesti Aasian reissultani. No niinhän siinä kävi, että reissu vei mennessään ja kirjoittaminen jäi. Ei ollut aikaa, tietokonetta tai oikeastaan mielenkiintoakaan hypätä virtuaalimaailmaan tuolta ihanasta maailmankolkasta.

Nyt noin viiden viikon Aasian reissu on takana ja olen asettunut uuteen kotiini Istanbuliin. Tunnelmat ovat melkoiset. Kroppa kävi viikon verran vielä Aasian aikaa ja Istanbul tuntui kaatuvan ajoittain päälle, mutta jotain hienoa tässä kaikessa sekamelskassakin on. Elämäni ensimmäinen kulttuurishokki tämä Istanbuliin saapuminen kolme viikkoa sitten kuitenkin oli. 

Aasian reissusta voisi kirjoittaa romaanin. Voisin käyttää ylistäviä superlatiiveja enemmän kuin laki sallii ja uuvuttaa lukijan onnellisuus- ja kiitollisuusryöppyyn, joka sisälläni velloo. Olin matkassa rakkaan ystäväni kanssa ja voisi melkein sanoa, että se mitä emme kokeneet, sitä ei tarvitsekaan kokea.

Lomamme alkoi uudenvuodenaattona Thaimaasta, Koh Taon rannalta. Nostimme maljan, katselimme raketteja, lähetimme lyhdyn (joka syttyi onnettomasti palamaan ennen kuin ehti taivaalle), tanssimme varpaat hiekassa, joogasimme (!), söimme hyvin ja nauroimme mahtavien ihmisten ympäröiminä. Aikamoinen vuoden alku siis. 

Koh Taolla suoritimme myös sukelluskurssin, joka oli ensimmäinen kunnon tulikoe mielelle. Ensimmäistä kertaa veden alle painuessa olo oli aivan karmaiseva. Meri kuuluu kaloille, ei meille ihmisille. Selvisimme kurssista kuitenkin kunnialla ja nautimme uusista kokemuksista, mutta ihan aktiivisukeltajia meistä ei taida kummastakaan tulla.

Taolta suuntasimme kohti Koh Samuita aikeenamme maata muutama päivä rannalla, mutta noin vartti saapumisemme jälkeen totesimme että paikka ei ole meitä varten laisinkaan. Äkkiä siis samana iltana lentoliput taskuun  ja seuraavana päivänä kohti Singaporea. Samuita en suosittelisi edes pahimmalle vihamiehelleni! Turistirysä karmeimmillaan. Kaiken kukkuraksi lentomme Singaporeen kännytettiin takaisin matkan puolivälissä. Lentopelkoiselle ei mikään järin miellyttävä kokemus. 

Koh Samuin lentokenttä oli paikan parasta antia.

Singapore tarjoili meille kuitenkin parastaan. Ja tuolta kaupungilta se tuskin lienee edes haastavaa. Yritin kovasti miettiä, mikä kaupungissa eniten viehätti, mutta en ole saanut ajatuksesta vieläkään kiinni. Palaan asiaan kun saan. Singaporessa nautimme kuitenkin tyystin erilaisesta elämästä kuin Taolla. Kiertelimme kaupunkia, kauppoja ja katselimme nähtävyyksiä. Vierailimme upeassa orkideapuutarhassa ja kapusimme katsomaan Singaporea kolmen pilvenpiirtäjän (miten määritellään pilvenpiirtäjä..? :D) päälle rakennetulta näköalatasanteelta. Ehdottomasti yksi reissun huippukohtia! Nautimme lämpimistä illoista mekoissa, söimme ja joimme hyvin ja polttelimme shishaa. Aika helppoa ja letkeää elämää siis. Tulipa kokeiltua myös Sentosalla Flow Rideria. Melkoinen kokemus, josta todisti upea mustelma reidessä hyvän tovin. Eikä minusta varsinaisesti kovin hyvää lajissa tullut, mutta naurua ainakin riitti.

Singaporen jälkeen matka jatkui kohti Balia, jossa viihdyimme kokonaiset kolme viikkoa. Bali vei meidät täysin mennessään. Uluwatun auringonlaskut, Ubudin jooga ja raakaruoat ja Canggun tunnelma ja surffaus. Reissun kohokohtiin kuului ehdottomasti myös tulivuorelle kiipeys keskellä yötä sateessa sekä white water rafting upeissa jokimaisemissa. Tarkoitus oli nähdä auringonlasku mt. Baktulta, mutta sumuisesta ilmasta johtuen missasimme sen. Voisi kuvitella että ketutus olisi tuossa kohtaa ottanut vallan, mutta ei. Vaikka tärisimme vähän kylmästä, tunnelma oli mieletön. It's not the mountain you conquer but yourself. 

Näitä hedelmälautasia ei voi kuin ikävöidä.

Välillä vain nautiskeltiin joutilaisuudesta

Mt. Baktu

Näkymä mt. Baktulta

Tulivuoren kaverit.

White water rafting.

Uluwatu

Uluwatu

Balin jälkeen palasimme Singaporeen, koska kolme päivää ei riittänyt meille ensimmäisellä kerralla alkuunkaan. Shoppailimme, nautiskelimme ruuasta ja upean matkamme viimeisistä hetkistä tuossa ihanasti sykkivässä kaupungissa. 

Love truly is messy.

Tyttöjen juttuja kaupunkipiknikillä.

Ihana viimeinen ilta persialaisessa ravintolassa.

Kuvasin reissun aikana paljon vähemmän kuin olisin toivonut ja matkassa oli vain iPhone, joten läheskään niin paljon ei ole kuvamateriaalia tarjolla kuin olisin toivonut. Ehkä se kertoo kuitenkin enemmän siitä, että olin hetkessä enkä puhelimessa kiinni. Tässä vain pieni kurkkaus matkaani tuonne maailman toiselle puolen. Loput talletan sydämeeni aina kiikkustuoliin asti ja siitäkin eteenpäin.

Nyt elämä jatkuu Istanbulissa, johon palaan aivan pian... 

<3: S

World in front of me!

Saanko esitellä terveen tytön!!!! Tättärättättätäää!!! Ilotulituksia, tähtisädetikkuja ja ilmapalloja! Hurraa-huutoja ja halauksia. Onnen ja helpotuksen kyyneliä.

Kuva: Jenni Kauppila

Kuva: Jenni Kauppila

Kirjoittamiseen on tullut elämän aiheuttama tauko ja tälläkin tauolla elämällä oli paljon opetettavaa. Näiden kuluneiden parin viikon aikana edessä oli siis jälleen kontrollikäynti. Nyt oli kyse 2 vuoden rajapyykistä ja makailin taas sen perinteisen rinkelilaitteen sisällä kuviksi viipaloitavana, jotta radiologi saisi vuoden tauon jälkeen kurkata sisäistä todellisuuttani. Olo oli taas perinteisesti kuin teuraseläimellä.

Ensimmäisen kerran näiden kuluneiden kahden vuoden aikana, kontrollipelko oli jollakin tapaa kuitenkin erilaista kuin aiemmin. Pelkäsin ja jännitin kyllä, mutta nuo tunteet eivät olleet joka hetkessä läsnä. Kaikilla elämäni jännittävillä ja ihanilla muutoksilla lienee tekemistä asian kanssa. Elin jollakin tapaa niin hetkessä, että pahin pelko yllätti vasta aivan loppumetreillä tuloksia odottaessa. Ja taikauskovainen kun olen, olin varma että tästäkin ajatusmallista minua rankaistaan taudin uusimisella. Kyllä järki koko ajan tiesi että koko ajatus on aivan pöllö, mutta tunteet ottivat välillä vallan ja kävin taas mielessäni kauppaa pirun kanssa. 

Oli ihanaa huomata, kuinka ympärilleni kerääntyi jälleen ihmisiä, jotka ottivat kontrollikäynnin vastaan kanssani. Kollektiivinen pelkääminen vaan on jotenkin kivempaa. Edellisenä iltana sain vielä myöhään yöllä vieraan tuoman voimahalin, jotta jaksaisin seuraavan päivän piinallisen odotuksen paremmin. Teuraaksi mennessä (lue: tt-kuvaan jonottaessa), ihana tuleva matkakumppanini oli harhauttamassa ajatuksiani  kanyylin asennuksesta ja tuloksista muualle matkasuunitelmilla. Ja täytyypä sanoa että job well done! Kyllä ystävät ja läheiset vaan on maagisia. 

Reilun viikon odotuksen jälkeen sain puhtaat tt-tulokset! Jälleen toistan sen, kuinka noiden hetkien tuoma helpotus on jotakin täysin sanoinkuvaamatonta, ettei sille ainakaan toistaiseksi ole löytynyt vertailukohtaa. Olin ollut verrattain rauhallinen ennen tätä kontrollia enkä tainnut itkeäkään kovin paljon. Sen jälkeen kun hoitaja terhakkaasti oli ilmoittanut heti soitettuaan että kaikki on hyvin, en kuitenkaan enää pystynyt pidättelemään. Tuli itku ja tärinä. Ostin pullon kuohuviiniä illaksi ja tuli vielä ravisuttavampi itkukohtaus. Sitten oli melko puhdas olo. Kasvoiltani paistoi kuulemma kiitollisuus, rauha ja onni. 

2 vuoden rajapyykki on saavutettu! Uusimisriski pienenee ja kontrolliväli kasvaa. Seuraava kalenteroitu lääkärikäynti on vasta kesäkuussa. Voitteko uskoa? Edessä on joulu, uusi vuosi, Aasia, Istanbul ja niin uskomaton määrä uusia kokemuksia että pelottaa. Näiden ihanien suunnitelmian olemassa olo toi erilaisen jännityksen myös kontrolleihin. Kaikki suunnitelmat riippuivat siitä, miltä se sisäinen todellisuus näytti. Mutta siellä ei näkynyt suurentuneita imusolmukkeita tai mitään muutakaan poikkeavaa. Jopa jäännöstuumori siellä sydämen hujakoilla oli pienentynyt entisestään. HURRAA HURRAA HURRAA! Lisää tilaa sydämelle rakastaa tätä elämää.

Noin kaksi vuotta sitten kun sairastuin, muistan olleeni henkisesti niin polvillani kuin uskon mahdolliseksi. Tuntui siltä, että tässä maailmassa mikään ei ole omissa käsissäni enkä pysty vaikuttamaan mihinkään. Syöpä, mahdollinen lapsettomuus, sytostaatit ja jatkuva heikko olo veivät voimat. Parisuhde ajautui kovaa karille siinä samassa myllerryksessä vaikka halusin uskoa, että tällainen asia vain lähentäisi. Silloin kaksi vuotta sitten olin noin viikon verran sellaisessa tilassa, etten oikeasti tahtonut nähdä ulospääsyä siitä pahasta olosta. Olin varma, että elämäni päättyy ja parisuhteeni vielä ennen sitä. 

Noh, elämäni sellaisenaan kun olin sen oppinut tuntemaan, alkoi tulla tiensä päähän sairastumisen myötä. Ja kyllä, myös tuo parisuhde päättyi hieman myöhemmin. Tosin ei pelkästään sairastumisen johdosta, mutta varmasti se avitti ja vauhditti asiaa. Pahimmat pelkoni siis toteutuivat heti sen perään kun se kolmaskin pelko, syöpä, oli tapahtunut. Kerrassaan upea hetki elämässäni siis. Sairastumisesta lähti liikkeelle monia asioita ja välillä usko siihen, että elämä tarjoilisi vielä sitä kivempaa puolta itsestään, oli koetuksella. Nyt kun asioita voi katsoa taaksepäin, tuo matka näyttäytyy minulle kuitenkin isona lahjana. Kipeältä se näyttää kyllä myös, mutta samalla aivan mahtavalta. Jos olen tullut tuosta läpi, uskon olevani aika hyvissä asemissa kun elämä heittää seuraavan kerran vastoinkäymisiä eteeni. Koska kyllähän se niin tekee. Senkin tuo matka opetti. 

Nyt, tässä hetkessä koen edelleen olevani polvillani, mutta en alistettuna vaan nöyränä. Nöyränä ottamassa elämän vastaan sellaisena kun se minulle annetaan. Nauttimassa sen kaikista ihanuuksista ja oppimassa sen kaikista kauheuksista. Kaksi päivää sitten sain soittaa äidilleni ja antaa hänelle parhaan joululahjan jota tytär voi äidilleen antaa. Ne olivat sanat: "Äiti, olen terve." Ei tuon hienompaa asiaa vain ole. Kiitos elämä.

Ihanaa, kaunista ja rakkauden täyteistä joulua kaikille! Olkoon uusi vuosi opettavainen, mutta myös armollinen, ihana ja nautittava. <3

<3: S

It's happening!

"Teidät on hyväksytty opiskelemaan Bilgin yliopistoon Istanbuliin."

Nyt se odotettu kirje saapui. Aiemmin kuin kuvittelin. Haave ulkomaille muutosta todellakin toteutuu. Voisiko tähän kohtaan huutaa keuhkojen täydeltä onnesta, jännityksestä, ilosta, pelosta ja rohkeudesta?! KÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄKKKKK!!! Näin sitä mennään ja asiat alkavat tapahtua.

Ihana pieni kotini on löytänyt uuden, oikein mukavan tuntuisen asukkaan poissaoloni ajaksi. Tuntuu oudolta jättää tämä täydellinen pieni koloni, jossa olen ollut niin onnellinen. Toisaalta hienommalta tuntuu se, että tämä kotikolo odottelee täällä kiltisti emäntänsä paluuta näiltä tutkimusmatkoilta ensi kesänä, kun palaan reissultani reppu todennäköisesti täynnä elämänmakuisia kokemuksia.

Edessä on kuitenkin vielä paljon käytännönjärjestelyitä ennen lähtöä: vakuutukset, viisumit, pakkaaminen, kodin etsiminen Istanbulista jne. Tuntuu siltä että hommaa on vielä aika paljon, mutta jotenkin kaikki vaan loksahtaa paikalleen. Ensimmäisenä olen kuitenkin etsinyt itselleni jo yhden hyvän joogaohjaajan uudesta kotikaupungistani. First things first. ;)

Uusi vaihe Istanbulissa alkaa mitä todennäköisimmin helmikuun alussa ja sen jälkeen saankin keskittyä opiskeluun, uuteen kulttuuriin, uusiin ihmisiin ja jännittäviin kokemuksiin täysipäiväisesti. Ei hullummin järkätty kevät, vaikka itse sanonkin.

Ennen Istanbulia tapahtuu myös muitakin jännittäviä asioita. Olen lähdössä ensimmäiselle työmatkalleni joulukuussa verkostoitumaan tanssialan ammattilaisten kanssa. Melkoinen mahdollisuus tämäkin! Hienoa on myös se, että tapahtuma järjestetään Lissabonissa, missä en ole vielä koskaan ehtinyt käymään. Nyt pääsen tutustumaan tähänkin upeaan kaupunkiin ja kulkemaan sen ilmeisen mielenkiintoisia katuja.

Ja koska mikään ei tässä vaiheessa tunnu riittävän, olen suuntaamassa Aasiaan reppureissulle ennen Istanbuliin muuttoa. Huh, oman elämän ihanuus hengästyttää aika paljon. Olen ostanut menolipun Bangkokiin, joka lennättää minut seikkailulleni juuri ennen vuodenvaihdetta. Pääsen nostamaan maljan tulevalle vuodelle varpaat lämpimässä rantahiekassa parhaan ystävän kanssa. Aikamoista! Olemme suunnitelleet heti matkan alkuun suorittavamme sukelluskortin, jonka jälkeen kaikki suunnitelmat ovat avoinna. Ja siis oikeasti, ensimmäisen kolmen päivän jälkeen meillä ei ole minkäänlaista suunnitelmaa. Keskusteluissa on välähtänyt sanat: Singapore, Bali, Kuala Lumpur, Vietnam, jooga, rantabileet, auringonotto, nukkuminen ja hyvä ruoka. Ihan vain mainitakseni muutamia. Katsotaan mitä tulee tapahtumaan ja missä...

Joulun jälkeen heitän siis repun selkään ja suuntaan Aasian kautta Istanbuliin ja lopulta ensi kesänä kotiin. Tätä ennen minulla on toki vielä yhdet testit läpäistävänä. Ja juu, ne on ne kaksivuotiskontrollit.. Ei varmaan tarvitse kuvailla kuinka paljon tämä virstanpylväs jännittää. Mutta siitä sitten erikseen! Blogi alkaa varmaan hetki hetkeltä muistuttaa enemmän matkapäiväkirjaa, kun lähtö (tai lähdöt tarkemmin sanottuna) lähenevät. Toivottavasti nautitte! Ainakin minä aion ;)

Ihan pian valmiina lähtöön!

<3: S