Valitettava tosiasia jokaiselle syöpäpotilaalle. Tai olen minä muutamista ihmisistä lukenut jotka eivät ole kuulemma kertaakaan sairauden aikana epäilleet selviytymistään, mutta en oikein tiedä pystynkö uskomaan sitä. Kun menettää uskon omaan kuolemattomuuteensa, ei paljon naurata. Oli se kuinka klisee tahansa, elämä on rajallista ja sen olen joutunut karumman kautta oppimaan nyt. Itselläni halu elää on niin valtava, että kuolema on väkisinkin käynyt moneen kertaan mielessä hurjana ja pelottavana mörkönä.
Ensimmäiset viikot ennen diagnoosia ja sen jälkeen täyttyivät kuolemanpelosta. Hyvästelin kaikki läheiset mielessäni moneen kertaan ja pohdin tarkkaan mitä kenellekin haluan sanoa. Surin sitä, että minusta ei ehkä koskaan tulekaan äitiä enkä saa nähdä millaisia omista lapsistani olisi tullut. Koin myös mustasukkaisuutta läheisistäni, jotka ajan kanssa jatkaisivat elämäänsä ja oppisivat elämään ilman minua. Ihmismieli voi todella olla pelottava ja maalata kaikkein pahimmat pirut seinille silloin, kun niitä vähiten toivoisi ja jaksaisi käsitellä.
Sairauden kuluessa toivo on kuitenkin palannut arkeeni ja tieto on helpottanut elämääni. En todellakaan ole luovuttamassa, mutta uskon että oma kuolemanpelkoni on käsiteltävä tämän sairauden myötä. Kuvittelin käsitteleväni näitä asioita tässä sairauden kuluessa, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän huomaan keskittäväni ajatukseni paranemiseen. Kuoleman pelkäämiselle ei ole nyt aikaa ja luulen, että nämä kummitukset alkavat vainota vasta myöhemmin.
Kuolemanpelko on pyörinyt mielessäni paljon ja edelleenkin välillä on hetkiä jolloin iskee epätoivo ja pelko selviämisestäni. Sen takia yllätyinkin kun ystäväni totesi jo odottaneensa että otan asian puheeksi ja ihmetelleensä sitä miksi en ole sitä aiemmin maininnut. Luulin puhuneeni tästä, mutta ajatukset ovat sittenkin pyörineet vain omassa päässäni ja ehkä sitä myöten kasvaneet myös entistä suuremmiksi paholaisiksi. Myönnettävä on myös se, että tämä ei ole asia joka on hirvittävän helppo ottaa esille rakkaiden ihmisten kanssa. Muiden tuskaa on vaikea nähdä, mutta ehkä nyt rohkaistun. Olenhan uskaltanut jo kirjoittaa aiheesta mustaa valkoiselle ja julkaista tämän tekstini.
