sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Kuolemanpelko

Valitettava tosiasia jokaiselle syöpäpotilaalle. Tai olen minä muutamista ihmisistä lukenut jotka eivät ole kuulemma kertaakaan sairauden aikana epäilleet selviytymistään, mutta en oikein tiedä pystynkö uskomaan sitä. Kun menettää uskon omaan kuolemattomuuteensa, ei paljon naurata. Oli se kuinka klisee tahansa, elämä on rajallista ja sen olen joutunut karumman kautta oppimaan nyt. Itselläni halu elää on niin valtava, että kuolema on väkisinkin käynyt moneen kertaan mielessä hurjana ja pelottavana mörkönä.

Ensimmäiset viikot ennen diagnoosia ja sen jälkeen täyttyivät kuolemanpelosta. Hyvästelin kaikki  läheiset mielessäni moneen kertaan ja pohdin tarkkaan mitä kenellekin haluan sanoa. Surin sitä, että  minusta ei ehkä koskaan tulekaan äitiä enkä saa nähdä millaisia omista lapsistani olisi tullut. Koin myös mustasukkaisuutta läheisistäni, jotka ajan kanssa jatkaisivat elämäänsä ja oppisivat elämään ilman minua. Ihmismieli voi todella olla pelottava ja maalata kaikkein pahimmat pirut seinille silloin, kun niitä vähiten toivoisi ja jaksaisi käsitellä.

Sairauden kuluessa toivo on kuitenkin palannut arkeeni ja tieto on helpottanut elämääni. En todellakaan ole luovuttamassa, mutta uskon että oma kuolemanpelkoni on käsiteltävä tämän sairauden myötä. Kuvittelin käsitteleväni näitä asioita tässä sairauden kuluessa, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän huomaan keskittäväni ajatukseni paranemiseen. Kuoleman pelkäämiselle ei ole nyt aikaa ja luulen, että nämä kummitukset alkavat vainota vasta myöhemmin.

Kuolemanpelko on pyörinyt mielessäni paljon ja edelleenkin välillä on hetkiä jolloin iskee epätoivo ja pelko selviämisestäni. Sen takia yllätyinkin kun ystäväni totesi jo odottaneensa että otan asian puheeksi ja ihmetelleensä sitä miksi en ole sitä aiemmin maininnut. Luulin puhuneeni tästä, mutta ajatukset ovat sittenkin pyörineet vain omassa päässäni ja ehkä sitä myöten kasvaneet myös entistä suuremmiksi paholaisiksi. Myönnettävä on myös se, että tämä ei ole asia joka on hirvittävän helppo ottaa esille rakkaiden ihmisten kanssa. Muiden tuskaa on vaikea nähdä, mutta ehkä nyt rohkaistun. Olenhan uskaltanut jo kirjoittaa aiheesta mustaa valkoiselle ja julkaista tämän tekstini.

3 kommenttia:

  1. Luulempa, että tämä tauti käsittelee kuolemanpelkosi sinun puolestasi. Kun kaikki on ohi, huomaat ettei juuri pahempaa voi tapahtua, joten miksi enää pelkäisi. Keskityt paranemaan koska alat jo olla sinut haavoittuvuutesi kanssa. Toki jokainen pelkää kuolemaa, mutta todelliseksi se tulee arjessa harvoin. Huomaat pian saaneesi lahjan. Kykenet kohtaamaan niitä jotka ovat menettäneet jonkun tai niitä joita kuolema on kohtaamassa.
    Jos ei ikinä kohtaa oman kuolemansa mahdollisuutta, pelkää vanhenemista, sairastumista, ryppyjä ja ties mitä. Sitten täytyy turvautua itsepetokseen. Botox, silikoni ja kauneuskirugia menestyy. Kyllä sinä kuolet, mutta arvelen kyllä näkeväni kauniit lapsenne. Minä varmaan kuolen ensin, mutta ehdin olla mummi vielä pitkään.
    Hyvää terapiaa on suunitella omat hautajaisensa. Saatan haluta tiikerin mallisen arkun. Voit olla varma,että alan kirkua arkussa, jos panette minut valkeaan rynkkyarkkuun, hapsuin ja tupsuin. Marku ehdotti juuri Ladan mallista...pidä Ladasi itse! Virsiä ei lauleta. Rokki ja jatsi soikoon. Shampanjaa pitää olla, kakuista viis.
    Kysehän ei ole siitä pelkäätkö kuolevasi nyt. Kun voit hyvin, huomaat että ennusteesi on loistava, mutta sairastuessa maailma horjahtaa pysyvästi. Vahva ja haavoittumaton Sanja on mennyttä. Nyt tiedät että milloin tahansa voi sattua jotakin. Ei satu usein, voin sanoa kokemuksesta, mutta tietty nöyryys ja varovaisuus on hyvä olla.
    Muistat Thaimaan ja sen miten lähellä miehesi kuolema oli. Tällaista elämä on.

    VastaaPoista
  2. Olen kanssasi samaa mieltä: Kuolemanpelkoa käsittelee jokainen vakavasti sairastuttuaan, tavalla tai toisella. Se kuuluu asiaan, mutta huolestuttavaa on, jos se hallitsee elämää niin, että muuta ei ajatuksiin mahdu. Onneksi meillä on silloin mahdollisuus saada apua, jos vain haluaa sen avun vastaanottaa.

    Hoitojen kuluessa sairaus arkipäiväistyy. Ainakaan minä en ehtinyt myöhemmin miettiä kuolemaa niin paljon kuin alussa. Sairauden keskellä hoidoista toiseen selviytyminen ja arjen pyörittäminen siinä välissä veivät voimavarat. Kun hoidot alkoivat purra ja huomasi elämän voittavan, elämänilo työnsi synkät ajatukset tieltään. Toisaalta hoitojen loppumisen jälkeen psyyke ehti vasta kunnolla käsitellä kokemani ja sairaus pyöri pitkään mielessä.

    Mukava lukea, että ennusteesi on valoisa ja ensimmäiset hoidot ovat takana. Kaikkea hyvää tuleviin päiviisi!

    VastaaPoista
  3. Kuoleman pelko on kova pelko, mutta taas toisaalta niin ihmisiä on niin paljon jotka pelkää kuolemaansa vaikka ovat täysin terveitä! :) tiedän monta jolle esimerkiksi eläkkeelle jäänti on ollut se viiminen tikki ja nyt sitten vain ootetaan että se kuolema tulee justiin :D Se se vasta minusta on naurettavaa... Tiedän eräänkin ihmisen jolla on miljoonia rahaa että pystyisi tekemään mitä haluaa mutta ei voi kun pelkää niin kuolemaa että joutuu olemaan humalassa koko ajan että se tuntuu sitten helpommalta kun viikatemies tulee... :)
    Että mitä on moneen junaan :)
    Tottakai riskit "meikäläisillä" on korkeammat lähteä täältä aikaisemmin kuin kenenkään muun ja itse tilanne kuolema on pelottava ja se että jos tajuaa kun on se vaihe että nyt on sanottava hei... Mutta taas toisaalta kuten olen ennenkin sanonut että se ei meidän käsissä ole eli se kaveri voi noutaa meidät ihan terveinäkin:) Mutta ainakin itse suhteutan asian niin että olen enemmän tässä päivässä ja jos saan uuden päivän niin jipii jippii :)) Että täytyy sanoa että mulla on enemmän pelko nyt lääkäriä kohtaan kuin viikatemiestä kohtaan... :D.:D

    VastaaPoista