Back in business

Varoitan jo näin alkuun... Seuraavaan tekstiin on sisällytetty hajatelmia kuluneiden kuuden kuukauden ajalta, joten tekstistä tuli väistämättä ajatuksenjuoksuoksennuskammotus. Silti en pyydä anteeksi. Lukee ken jaksaa. :D

Arki on laajamittaisesti astunut blogikirjoittamisen tielle, mutta syövän miettimistä se ei ole poistanut. Elämä rullaa näinä päivinä melko mukavasti radallaan ja tuo eteen ihania ja ei niin ihania hetkiä. Syöpä ei ole kuitenkaan päivääkään poissa mielestä ja erilaiset haamuoireet ja kivut vaivaavat. Ainakin toivottavasti ne ovat vain sairaan alitajunnan tuotetta. Elokuun lopulla lääkäri ainakin arveli niin ja siihenhän minä uskon. Ainakin yritän. Sarjassaan toinen kontrolli on siis takana hyvin tuloksin. Hurraa! TT-kuvia minusta ei otettu, joten olo on melko epäluuloinen. Verikokeet oli kuitenkin ok ja imusolmukealueetkin palpoiden puhtaat, joten niihin on nyt luottaminen. Lääkärit kun eivät halua liiaksi tätä nuorta kroppaani tt-kuvilla sädettää.

Viime kevät meni yhtä syöpää kevyemmässä lennossa ja työnteko maistui. Sitten tuli seinä vastaan ja tajusin kuinka väsynyt olen. Kesäkuun jaksoin vielä painaa yhtä työtä, mutta sen jälkeen tein tietoisen päätöksen nostaa jalat pöydälle ja antaa sen Herra Hodgkinin hiipiä mieleen, koska se oli hetken jo korvan takana kolkutellut. Vielä tänäänkään herralla ei ole ollut kiirettä poistua mielestäni ja arvaan, että näin mennään vielä hyvä tovi eteenpäin. Nyt elämäni painopisteet ovatkin siis mielekkään arjen tekeminen itselleni ja pään sisäisten asioiden selvittely. Huonomminkin voisi siis olla. 

Joogaa, psykiatria, mietiskelyä, matka-menetelmää ja aikaa. Näiden avulla olen yrittänyt saada mieleni ymmärtämään mitä viime talvena oikein tapahtui. Psykiatri kysyi eräässä istunnossa, että muistanko viime talven tapahtumat. Järkytyksekseni jouduin toteamaan etten muista. Joitain pieniä pätkiä sairaalasta ja kotoa. Vähän pahoinvointia ja väsymystä, mutta siinäpä ne. Ei vissiin ollut liiemmälti aikaa (lue: halua) kelailla tuota syöpää silloin. No mutta, nyt asia on onneksi toisin. Eräältä vertaiselta kuulin, että ensimmäiset kuusi vuotta meni niin ettei päivääkään voinut olla ajattelematta syöpää. Siinä istuessani mietin, että onpa hyvä etten ole ainoa joka näitä juttuja on kelaillut, mutta samalla olisi tehnyt mieli huutaa: "Mitääääää???!?!? Kuuusi? You got to be kidding me!" No järkevänä ja viksuna leidinä en tokikaan niin tehnyt, mutta lähdin taas yhdestä tapaamisesta tukka aivan pystyssä. On se Herra Hodgkin vaan kiva kaveri!

Onneksi olen viimeisen kesän aikana kuitenkin oppinut hengittämään. Hauskaa, eikös! Selvisin syövästä ja opettelin hengittämään. Good for me! Muuten oliskin voinut olla hitusen kusiset paikat. No mutta, leikki leikkinä. Olen löytänyt joogan ihan uudella tavalla ja sieltä on löytynyt myös rauha hyväksyä asiat joihin en voi vaikuttaa. Mitään zen mestaria minusta ei ole toki tullut (eikä toivottavasti tule), mutta aavistuksen verran parempi olen antamaan armoa itselleni näinä päivinä. Kaiken ei tarvitse olla niin kuin mainoksissa vaan tätä elämää voi elää ihan niin kuin itse parhaaksi katsoo. Jos ei huvita pestä pyykkiä niin en pese. Ei ne sieltä korista mihinkään karkaa ja jos tuntuu siltä että syovän kelailu kannattaa niin minähän kelailen. 

Maanantaina 8.10. pidetään Nuoren syöpäpotilaan selviytymisoppaan julkistus-/lehdistötilaisuus. Olen lupautunut puhumaan sinne ja kirjoitin kirjaan myös vertaiskertomuksen. Jännittää, mutta toisaalta fiilikset on hyvät. Viimeiset huutoitkut tuli kun sain kirjan käteeni ja kiitoksissa mainittiin nimeni. Siinä se oli, mustaa valkoisella, syöpä ja minä samassa kirjassa. juuuust grrrreaaaat! Kahden tunnin huudon jälkeen sain mieleni rauhoittumaan ja luin kirjan läpi. Ilokseni pystyin toteamaan, että se oli juuri sitä mitä itse olisin tarvinnut viime vuoden lokakuun 28.päivä. Jep, kohta on myös mun ja Herra Hodarin vuosipäivä. Mitenhään sitä juhlittais... :D

No näillä hajatelmilla mennään täällä eteenpäin. Vuoristorataa edelleen, mutta vähän erilaisen vaunun kyydissä. Yritän päivittää taas blogia jossain vaiheessa, mutta en lupaa tehdä sitä ensi viikolla. Ehkä sitten joulukuisen kontrollin huitteilla. Nyt tämä ex-syöpäläinen tarvitsee unta palloon, jotta jaksaa viettää sunnuntaita omassa ihanassa seurassa. ;)

Tässä loppuun vielä tiivistyksenä ajatukset, joilla on menty tätä vuotta eteenpäin:

Ja loppuun: Minä ja palautuneet voimani joogatunnilla! :)

Ihanaa ja aurinkoista syksyä!! <3

Jännittääkö?

Lääkärin ensimmäiset sanat, kun astuin hänen työhuoneeseensa kuulemaan ensimmäisten kontrollien tuloksia. Totesin taas vain pikaisesti että juu, ja sen jälkeen lääkäri päästikin minut pälkähästä. Kaikki on hyvin! Kaikki on niin kuin pitää. Kaikki on niin kuin suunniteltiin. Ja sitten oli taas hiljaista. Niin se ympyrä sulkeutuu.

Jännitin vastaanottoa pari viikkoa sitten hurjasti. Jotenkin viimeinen viikko ennen lääkärin tapaamista oli kuitenkin melko rauhallinen. Mieli ei laukannut niin kuin odotin ja tunsin itseni melko vahvaksi. Jostain tuli se tunne, että tulevaisuutta en voi ennustaa joten miksi spekuloida. Jos sairaus ei ole kadonnut, ei auta kuin mennä taas terveyttä kohti. Ja jos kaikki on hyvin, jatkan vain elämääni eteenpäin taas hieman kiitollisempana. Jonkinlaista kasvamista on siis tainnut tapahtua tällä matkalla.

Kuvissa näkyy edelleen se rintalastani alla oleva kasvain, mutta lääkärit epäilevät sen olevan enää jäännöstuumoria. Se tulee näkymään siellä mahdollisesti koko loppuelämäni. Hieman jännittää, kun neljän kuukauden päästä ei oteta kuvia ja nytkin mentiin tavallisella tt-kuvalla. Varmistelin taas lääkärin hoitopäätöksiä ja kyllä hän taas minut vakuutti, vaikka näitä tietynlaisia neuroottisia ajatuksia ei päästäni saa pois varmasti hetkeen.

Herra Hodgkin on alkanut vierailla unissani rotan muodossa. En ole koskaan aiemmin nähnyt unia, jotka voisin näin selkeästi ja yksioikoisesti tulkita. Unet eivät ole hyviä, mutta eivät ne ole painajaisiakaan. Ne vain ovat. Kertovat kai vain totuuden, jota on turha yrittää kieltää. Minä olin sairas, mutta nyt olen terve. Tämä on varmasti asia, jota on nyt vaikein käsitellä. Tapahtuiko tämä kaikki vain hetki sitten minulle? Olikohan se kuitenkin unta?

Jatkan tästä. Terveys on seuraavan kerran katkolla neljän kuukauden päästä. Siihen asti nautin kesästä, auringosta, läheisistä, töistä, arjesta, ruuasta, matkustelusta ja kyllä, myös terveydestä! ;)

Kuulumisia

Perjantaina oli 24. syntymäpäiväni. Päivä oli erittäinkin onnistunut. (Työ)kaverini aloittivat sen laulamalla railakkaasti minulle Fazerin aamiaisella ja kukittamalla minut mitä ihanimmilla kukkasilla, jotka edelleen saavat kodin tuoksumaan ihan kukkakaupalle. Täydellsitä! Rakkaani odotti kotona tulppaanikimpun kanssa ja lupasi viedä minut hemmoteltavaksi Flamingon Spa&Wellness -hoitoihin ja viettämään mukavaa hotelliyötä. Kaiken kruunasi ilta avopuolisoni ja parhaan ystäväni kanssa, ensin syöden ja sitten tanssien ja koko ajan nauraen.
Lokakuussa mietin, että näenkö 24. syntymäpäivääni. Ei kovin kiva ajatus, mutta perjantaina aamulla kun asia käväisi uudelleen mielessäni muistutin itseäni siitä, kuinka onnellinen voin olla kun sain ainakin viettää yhdet ihanat synttärit vielä. Syöpäjärjestöillä on jo pitkään pyörinyt kampanja, jossa tavoitellaan lisää syntymäpäiviä suomalaisille. Tässä yksi sellainen päivä heidän rekisteriinsä. Iso kiitos!

Puolitoista viikkoa sitten nousin vaa'alle ja se näytti upeita lukemia. Olen jälleen samoissa mitoissa kuin aiemmin! Se hetki nosti väistämättä hymyn huulille ja menin tankkaamaan lisää anopin tekemiä leipiä. Mikäs sen parempi tapa juhlistaa kyseistä merkkipaalua. Juhlintaa hieman häiritsi kotiin saapunut kirje. Ällö aniksen makuinen litku on saapunut!!! Damn. Olo oli taas välittömästi hyvin syöpäpotilasmainen kun luskelin ohjeita ja aikoja joita minulle oli varattu taas sairaalalle. No, tulta päin sano mummo lumessa vai miten se ny meni..

Sairaus on muistuttanut itsestään pariin otteeseen viime aikoina. Sain muutamia ihmeellisiä punaisia pilkkuja iholleni jotka katosivat parissa päivässä, mutta nostivat huolen taivaisiin. Myös ihoni on ollut erittäin hellänä ja lääkäri epäili vyöruusua tai jonkinlaisia sädehoidon jälkivaikutuksia. Tällekään oireelle ei saatu tarkempaa selitystä, mutta nyt kipu alkaa jo hellittää. Kaiken kukkuraksi rintaani ilmestyi samanlaisia näppylöitä kun viime syksynä ennen diagnoosia. Tässä vaiheessa olin tulla jo hulluksi. Oire voi johtua yksinkertaisesti harrastamastani hot joogasta, joka aiheuttaa "melko" vahvaa hikoilua. Herra Hodarilla on kuitenkin edelleen jonkinlainen etäispesäke mielessäni, joten ihan normaalisti en pysty vielä tällaisiin asioihin suhtautumaan.

Tärkeintä on nyt kuitenkin se, että päällimmäisenä mielessä on mahtavat synttärit ja yleisfiilis on loistava. Näillä taas kohti uutta viikkoa ja tt-kuvia!

38 päivää myöhemmin

Huh. Ette arvaakaan kuinka monta kertaa olen yrittänyt aloittaa kirjoittamisen, mutta joka kerta kuitenkin sulkenut blogini koska en vain keksi sanottavaa. Nyt kuitenkin yritän.

Elämä on onnellisesti astunut syövän ja kaiken siihen liittyvän epämieluisuuden edelle. 38 päivän aikana olen saanut alulle valtavan määrän hommia ja pörrään siinä "entisessä" ja tavallisessa arjessani taas kuin kala vedessä. Olen oppinut elämään ohuemman tukan ja kaulassani olevan arven kanssa. Kilot kertyvät takaisin pikkuhiljaa ja ilmekin alkaa olla terveempi. Olen juhlinut ystävien kanssa ja nautiskellut kaikista pienistä asioista. Päivääkään en ole ollut miettimättä syöpääni, mutta jotenkin kummasti olen samalla melkein unohtanut koko asian. En tiedä kuinka tuo yhtälö on mahdollinen, mutta niin se vain on. Odotin, että arkeen paluu olisi vaikeampaa ja sairaus pistäisi pohtimaan, mutta toistaiseksi tällaisia ajatuksia ei ole ollut. Sen takia on hieman alkanutkin mietityttämään, että koskahan ne tulevat..

Aika ajoin huhtikuinen kontrollikäynti käväisee mielessä. Muutaman kerran hyvin ahdistavastikin. Tuntuu ihan siltä kuin koko syöpä ja hoitojakso olisivat vain kaukainen paha uni, mutta tuo kontrolli jotenkin ikävästi aina muistuttaa että näin ei ole. Yhtään ei huvita mennä taas kuvattavaksi, koska oma sisäinen keittiölääkärini tunnustelee fiiliksiäni ja niiden mukaan kaiken pitäisi olla kunnossa. Eihän tähän enää mitään kouluja käyneitä tohtoreita tarvita! Ja sitä paitsi olen aloittanut taas liikkumisen ja voi nenä se tuntuu hyvältä!! Ei tässä jouda mihinkään kuvauksiin menemään. Pakkohan sinne on kuitenkin raahautua ja hyväksyä se, että kohta joudun taas odottamaan oksennusvadin kanssa sitä surullisen kuuluisaa lääkärin puhelua.

Muutaman kerran tauti on tullut uniinkin jo ja eräänä ahdistavana yönä näin ahdistavan unen, johon liittyi musta kuollut rotta. Ei varmaan tarvitse olla psykologi todetakseen, että tämän taudin läpikäymiseenhän se liittyy. Etenkin kun tuo rotta tunkeutui minusta melko epämiellyttävällä tavalla ulos. Mutta ei siitä sen enempää. En halua aiheuttaa enempää kakovia reaktioita ja lupaan selvittää tämän asian itselleni kunhan olen siihen valmis.
Olen aloittanut tässä viime kuukauden aikana kuitenkin kirjoittamaan kirjettä herra Hodgkinille. Jos saan sen jossain vaiheessa päätökseen, toivon että silloin tämä matka olisi taas hieman lähempänä päätöstään ainakin joiltain osin. Olen purkanut kirjeeseen kaikki keljumaiset tunteet, joita tuo herra minussa herätti. Ja herättää edelleen. Pakko on kuitenkin myöntää, että jotain hyvääkin se on tuonut. Mitä se hyvä on, sitä en osaa vielä määritellä.

Paljon on siis tapahtunut hoitojen päättymisen jälkeen. Lähdin mm. avopuolisoni kanssa toipumislomalle Pariisiin ja siitä reissusta muodostuikin erittäin mainittavan arvoinen asia. Ei, emme menneet kihloihin niin kuin koko valtakunta tuntuu odottaneen, mutta teimme jotain muuta. Vietimme ihanaa luksuslomaa aivan kuin mikä tahansa terve, nuori pariskunta. Mikään loma ei ole koskaan sattunut niin hyvään väliin kuin tämä, eikä mikään loma ole vielä toistaiseksi mennyt niin putkeen kuin tämä. (Millään lomalla en ole myöskään polttanut niin paljon rahaa taivaan tuuliin. Tai siis shampanjaan, hyvään ruokaan ja upeisiin vaatteisiin.)Toipumista siis parhaimmillaan. Nyt seuraakin kuvaoksennus, jotta voitte nähdä mikä tekee entisen syöpäpotilaan onnelliseksi:

Porskuttelu jatkuu siis. Välillä pinnalla ja välillä sen alla käväisten. Odotan huhtikuista kontrollia ja toivon että kaikki on hyvin. Muistan ajatelleeni hoitojakson aikana, että jos selviän kontrolleihin asti niin lupaan pelätä mukisematta silloin ihan niin paljon kuin on pakko. Toivoin kai, että hoitojakso olisi sujunut tällä tyylillä leppoisammin, mutta nyt tuo diili ei enää tunnu houkuttelevalta.

Nyt menen jatkamaan opiskelua, jossa en suoriudu tällä hetkellä kovin mainittavasti, mutta saanpahan ainakin olla ihmisten ilmoilla ja narista yhdessä tylsistä kouluhommista ;)

Se oli siinä!

Eilen koitti se päivä jota on pitkään odotettu. Viimeisen sädehoidon jälkeen lääkäri totesi, että nyt on se hetki kun saan alkaa kutsua itseäni terveeksi. En osannut sanoa sen jälkeen enää mitään järkevää. Itku pääsi kun suljin vastaanottohuoneen oven takanani eikä siitä meinannut tulla loppua.

Helpotus oli valtava. Olo on kuin puulla päähän lyöty enkä oikein ymmärrä vielä sitä, että nyt hoidot ovat takana. Olen onnellinen, mutta samaan aikaan olo on todella tyhjä.  Tässäkö se nyt oli? Nytkö se on ohi?

Valkosoluarvoni ovat palanneet normaalille tasolle, eikä minun siis tarvitse enää pelätä normaalia enempää erilaisia pöpöjä ja infektioita. Kehoni pystyy puolustamaan itse itseään. Saan syödä taas graavilohta ja nauttia juustoista ja viinistä.

Jostain kumman syystä olo on myös hieman haikea ja pelokas. Olen ehtinyt tottumaan sairaana olemiseen ja nyt ei enää tarvitsekaan olla sitä. Aivan yhtä vaikeaa kuin oli hyväksyä olevansa sairas, näytää olevan myös terveyden hyväksyminen. Sytostaatit eivät enää piekse kaikkia kehoni soluja, jotta voisin olla terve. Gammasäteet ovat lääkärin mukaan tuhonneet loputkin Herra Hodgkinin rippeet. Nyt kroppani saa pärjätä omillaan.

Tänään olen ihan pirun ylpeä itsestäni. Minä olin vahvempi ja vaikka siihen uskoinkin, välillä se silti yllättää. Olen kaikkien viime kuukausina tapahtuneiden asioiden jälkeen vielä melko täysipäinen nuori nainen ja kiitollisempi arkisista asioista kuin aiemmin. Hyvä minä! Nyt se odottaminen ja taistelu palkitaan. Suuren suuri kiitos kuuluu myös kaikille teille, jotka olette jaksaneet tsempata näiden kuukausien läpi! Kaikki apu ja empatia on ollut korvaamatonta. KIITOS!

Postaustahti saattaa hidastua (niin kuin onkin jo käynyt), mutta eihän tämä toki tähän lopu. Kontrolleita on vielä usean vuoden ajan edessä ja tulen niistä täällä kertomaan. Aivan kuten arkeen paluustakin. Ensimmäinen kontrolli odottaa jo huhtikuulla. Akuutein vaihe on kuitenkin nyt ohi ja aion pistää kaikki panokseni nyt arkeeni ja siihen palaamiseen. Varovaisen onnellisesti siis eteenpäin...

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin...

                                              

                                              

                                              

(Kuvat: weheartit.com)