maanantai 28. lokakuuta 2013

Vuosipäivä nro. 2

Tänään aamulla n. klo 8 tuli kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun lääkäri diagnosoi minulla syövän. Muistan tuon päivän kuin eilisen, vaikka sen yllä leijuukin melkoinen sumuverho. Muistan hetken, kun matkustin vastaanotolle, muistan hetken kun istuin odotushuoneessa peläten enemmän kuin ikinä ja muistan hetken kun näin lääkärin astuvan käytävälle. Muistan tarkasti kaiken tuosta päivästä edelleen. Lääkärillä oli mukanaan hoitaja. Tuosta olisi jo voinut päätellä, että kyse on vakavasta diagnoosista, koska harvemmin muutaman tikin poistoon tarvitaan useampaa kuin yhtä ihmistä. Lääkäri alkoi poistaa tikkejä hiljaisuuden vallitessa. Minä, silloinen avopuolisoni, hoitaja ja lääkäri olimme kaikki hiljaa. Kun tikit oli poistettu, lääkäri tarttui kansioonsa, painoi päänsä maahan ja sanoi: "Löydös oli pahanlaatuinen. Sinulla on Hodgkinin tauti." Ja sitten kaikki pysähtyi, niin kuin olen kertonut monet kerrat.

Päivä kului hurjassa pyörityksessä. Pari ensimmäistä tuntia itkin hysteerisesti ja olin varma että kuolen. En sisäistänyt asiaa lainkaan. Kun itku rauhoittui, aloin miettiä kuinka helvetissä tällaisesta asiasta kerrotaan läheisille ja etenkin äidille. Ei ihan jokapäiväinen puhelu: "Moi äiti, mulla on syöpä." No soitin ja jo siinä kohtaa huomasin omaksuneeni roolin, jossa en itke. Oli helpompi kuunella muiden musertumista langan toisessa päässä kun oli itse rauhallinen.

Ajoimme kotiin sairaalalta ja aloin lukea syöpäoppaita. Ihmisiä virtasi ovesta sisään ja minä hymyilin ja nauroin. Se kaikki oli täysin aitoa, mutta varmasti jonkinlainen vastareaktio, jonka avulla pääsin eteenpäin. Söin homejuustoa, koska olin jostain jo ehtinyt selvittää että sitä en saa syödä hoitojen aikana. First things first, right? :D Heitimme viimeisen ystäväni vasta myöhään yöllä kotiin. Olimme istuneet kainaloikkain koko illan sohvalla ja hän oli itkenyt. Tuntui hyvältä nähdä, että uutinen järkytti muidenkin maailmaa. Tuokin päivä päättyi siis ajallaan ja pääsin nukkumaan ja nukuin jopa hyvin. Siitä alkoi syöpäpotilaan arki, joka on nyt muuttunut normaaliksi arjeksi, jota värittävät kontrollit.

Näiden kahden vuoden aikana vastaan on tullut kaksi artikkelia, jotka ovat jääneet mieleeni. Ne ovat tässä alla. Ensimmäinen pukee hyvin kuviksi sen, miksi pelkään syöpää ja kunnioitan ja rakastan elämää koko sydämestäni. Ja kyllä, pelkään syöpää edelleenkin. Sairastaessani en pelännyt, koska silloin pahin oli jo tapahtunut. Ja koska olen vain ihminen, nyt kun olen remissiossa, osaan jälleen taas pelätä. Mutta jollain tapaa se on hyvää ja oikeanlaista pelkoa. Ei sellaista elämää määrittävää pelkoa enää. Toinen artikkeli puolestaan on jopa melko provosoiva ja kaikista asioista en ole kirjoittajan kanssa samaa mieltä, mutta teksti pukee hyvin sanoiksi tunteiden suuruuden, joita sairastuminen ainakin minussa herätti. Syöpä ei jalosta ihmistä. Tai voi se toki senkin tehdä, mutta syöpä saa aikaan myös kaikkia ei niin kivoja tunteita; rumia ajatuksia, kirosanoja, epäreiluuden kokemista ja vaikka mitä muuta kivaa. Lukekaa tuo viimeinen teksti loppuun jos aloitatte. That's all I'm asking. Alku on nimittäin aika suoraa puhetta. Tämä ei kerro tunteistani ketään kohtaan  ja haluan tehdä sen hyvin selväksi. Teksti vain kertoo mielestäni hienosti siitä, mikä on syöpäpotilaalle arkea ja minkälaista tunnemyllerystä ihminen silloin käy läpi.



Vaikuttavaa eikös. Syöpään sairastuessa, maailma ei muutu niin legendaariseksi kuin elokuvissa. Musiikki ei pauhaa kun kävelet ensimmäisen kerran sairaalaan, vaan todennäköisesti joku räkänokka huutaa äidilleen sairaalan aulassa kirosanoja. Tai sitten kaikki on ärsyttävän tavallisesti. Sillälailla kuin olisit menossa normaalille gynekologikäynnille ja voin kertoa, että sekään ei tunnu hyvältä. Se ei sovi tilanteeseen ja omaan totuuteen sillä hetkellä. Muistan menneeni ensimmäisen kerran kauppaan diagnoosini jälkeen ja jääneeni tuijottamaan ihmisiä. Kaikki käyttäytyivät normaalisti ja minun olisi tehnyt mieli huutaa: "Mitä helvettiä! Minulla on todettu juuri syöpä ja sinä ääliö mietit, ostatko suomalaisia vai espanjalaisia tomaatteja!!" Ei ihan sellainen ajatus, jonka haluaisi myöntää, kun kokee kuitenkin olevansa empaattinen ja mukava ihminen pääosin. En siis haluaisi myöntää olevani ihminen, joka on ajatellut noin, mutta olen. Kaikessa rehellisyydessäni. Ainakin tutut ihmiset ruudun takana tietävät, että en käyttäydy tuolla tavoin, mutta syöpä saa ihmeitä aikaan. Se herättää tunteita. Ja itseasiassa luulen, että tuon lauseen huutaminen olisi voinut auttaa. En kuitenkaan huutanut. Ja se mitä yritän tällä kaikella sanoa; Syöpään sairastuessa kaikki muuttuu. Elämä jatkaa pyörimistä ympärillä, mutta sinä et enää muista mistä kohdasta piti napata kiinni. Muulle maailmalle arki astuu kuvioon, mutta sinulle se ei näyttäydy enää koskaan samalla tavalla kuin aiemmin. Jollain tasolla syöpä kulkee aina mukana. Tai ainakin luulen niin.


(weheartit.com)

Nyt on kuitenkin kulunut kaksi vuotta diagnoosista ja pitkä aika noista äärimmäisistä tunteista. Hienointa tässä kaikessa on se, että jotain näistä elämän pohjamudista voi myös oppia ja ottaa mukaansa. Minulle ystävien ja perheen tärkeys on korostunut entisestään, turhat arkiharmitukset ovat minimoituneet, elän täsmälleen sellaista elämää jota tässä hetkessä haluan elää ja nautin jopa niistä huonoista päivistä jollain tavalla. Siis kyllä, kuulun siihen kategoriaan jotka ovat kokeneet jonkinlaisen ahaa-elämyksen sairastumisensa myötä. En ole kuitenkaan mikään zen-mestari. Todellakaan. Kaukana siitä oikeastaan. En edes elänyt rappiollista elämää, jonka suunnan olisin kuin elokuvissa voinut muuttaa ymmärrettyäni elämän syvyyden sairastuttuani. En ole mieleltäni jalompi tai rohkeampi kuin muut. Minuakin ketuttaa jos juuri suoristettu tukka kihartuu sateessa, koska onhan se ärsyttävää ja saakin olla. Mutta uskon, että jokaiselle annetaan mahdollisuus isojen haasteiden edessä valita miten asioihin suhtautuu. Voi päättää, että katkeroituu ja uskoa siihen että on jollain tapaa oma vika, että on joutunut kohtaamaan tällaisia asioita. Voi olla antamatta itselleen anteeksi ja tuudittautua suruun. Tai sitten voi päättää ottaa asian vastaan sellaisena kun se tulee. Ottaa vastaan nuo kamalat ajatukset, jotka tekisi mieli huutaa koko maailmalle. Ottaa vastaan se järisyttävä pelko ja suru. Antaa niiden tulla ja sitten antaa mennä ajallaan. Ja ei, se ei ole niin helppoa kuin miltä se kirjoitettuna näyttää, mutta sitä kohti kannattaa mennä. Muuten elämä saattaa alkaa vilkkua ohi. Minun todellisuuteen sopii jälkimmäisen valitseminen, mutta ymmärrän myös jos joillekin ensimmäinen vaihtoehto sopii paremmin. Tai jokin kolmas, josta minulla ei ole hajuakaan.

Elin onnellista, kiitollista ja ihanaa elämää ennen syöpää, mutta sairauden jälkeen kaikki värit ovat syventyneet entisestään. Heräsin tänä aamuna onnellisena siitä, että uskallan elää itseni näköistä elämää ja heittäytyä sen kyytiin, koska ikinä ei tiedä mitä huominen tuo. Aika hurjat, mutta hienot kaksi vuotta siis! Kiitos niistä.

<3: S

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti