Puhelin soi klo. 12.57. Arvasin heti numerosta, että lääkärihän siellä soittelee eilisten väliverien tuloksia. Tärinä alkoi about heti. Ensin hän kyseli vointeja ja kertoi sen jälkeen verikokeiden tulokset. Muuten kaikki oli kuulemma ok, mutta nuo surullisen kuuluisat valkosolut olivat aivan alakantissa. Ihan niillä rajoilla voiko hoitoa antaa huomenna niin kuin on suunniteltu. Hän teki kuitenkin hoitopäätöksen, koska etenkin näin alkuvaiheessa on tärkeää saada hoidot ajallaan. Infektioriski kasvaa, mutta alla pari syytä miksi jaksan vältellä niitä paremmin:
A) Kaikki luuydinnäytteiden tulokset olivat tulleet ja ne olivat PUHTAAT!!
B) Lymfoomameeting oli käsitellyt tapaukseni maanantaina ja tullut siihen tulokseen, että selviän kahdella ABVD-hoidolla eli neljällä tiputuksella!!!! Huomisen hoidon jälkeen ollaan siis jo puolessa välissä. Viimeinen tiputus on suunniteltu joulun välipäiville ja alkuvuodesta olisi vielä vastassa sädehoidot, mutta jos kaikki menee hyvin niin tämän paketin pitäisi olla kasassa siis puolta nopeammin kuin odotimme!
Voi tätä riemun määrää! Tärisen vieläkin. Nyt ei oikeastaan pysty muuta sanomaankaan.
keskiviikko 30. marraskuuta 2011
tiistai 29. marraskuuta 2011
Kuukauden jälkeen
Eilen tuli kuluneeksi tasan kuukausi siitä kun Herra Hodgkin muutti virallisesti loisimaan kehooni. Ei elämäni hauskin kuukausi, mutta siitäkin selvisin. Tässä onkin siis hyvä välikiitoksen paikka. Pohdin sitä kuinka elämäni on muuttunut kuukauden aikana ja sitä tuntuuko tämä kuukausi lentäneen eteenpäin vai onko se madellut kuin etana hellepäivänä.
Omaksi yllätyksekseni sain todeta, että elämäni ei ole muuttunut kovin suuresti. Tai ainakaan niin suuresti kuin ehkä odotin. Elän melko tavallista arkea edelleen ja ainoa iso asia joka on muuttunut, on arkeeni astunut sairasloma. En käy säännöllisesti koulussa enkä töissä, mikä karsii sosiaalisia kontaktejani, mutta muutoin arki rullaa ennallaan. Syövästä on nopeasti tullut minun arkeani.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että toivoisin torstain olevan jo täällä. Nyt joku siellä ajattelee mielessään että onpas sekopää siellä näytön toisessa päässä. En minäkään toki niitä myrkkyjä kehooni innolla odota, mutta odotan sitä että voin sanoa että hoidoista jo kaksi on takana. Aika tuntuu siis tällä hetkellä ainakin matelevan, mutta toisaalta tuntuu että kuukauden rajapyykki tuli melko nopeasti vastaan. Hyvä niin.
Vaikka sairaalakäynnit, verikokeet, kuolemanpelko ja kaikki muut riemastuttavat asiat ovat osa arkeani nyt, koitan pitää yllä uskoa siihen, että tämä on vain välivaihe elämässäni enkä anna Herra Hodgkinin arkipäiväistyä liikaa mielessäni. Sitä vastaan pitää kuitenkin muistaa taistella! Ja vaikka nyt on taas jonkilaisen "välimasennuksen" hetki, yritän muistaa sen että tämä kuuluu asiaan.
Hyvä minä! Selvisin siis ensimmäisestä kuukaudesta, ensimmäisestä järkytyksestä, ensimmäisestä luuydinnäytteestä, ensimmäisestä solusalpaajahoidosta, ensimmäisestä peruukin ostosta (kyllä, tänään sen tein!) ja ensimmäisistä väliviikoista. Onhan tuossa jo aiheita joista iloita ja joista olla kiitollinen. Nyt vain taas nokka rohkeasti kohti tippapulloja ja henkiset bileet pystyyn niin eiköhän tässä vierähdä toinenkin kuukausi. Lentämällä tai etanan selässä. Ei sillä niin väliä.
Omaksi yllätyksekseni sain todeta, että elämäni ei ole muuttunut kovin suuresti. Tai ainakaan niin suuresti kuin ehkä odotin. Elän melko tavallista arkea edelleen ja ainoa iso asia joka on muuttunut, on arkeeni astunut sairasloma. En käy säännöllisesti koulussa enkä töissä, mikä karsii sosiaalisia kontaktejani, mutta muutoin arki rullaa ennallaan. Syövästä on nopeasti tullut minun arkeani.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että toivoisin torstain olevan jo täällä. Nyt joku siellä ajattelee mielessään että onpas sekopää siellä näytön toisessa päässä. En minäkään toki niitä myrkkyjä kehooni innolla odota, mutta odotan sitä että voin sanoa että hoidoista jo kaksi on takana. Aika tuntuu siis tällä hetkellä ainakin matelevan, mutta toisaalta tuntuu että kuukauden rajapyykki tuli melko nopeasti vastaan. Hyvä niin.
Vaikka sairaalakäynnit, verikokeet, kuolemanpelko ja kaikki muut riemastuttavat asiat ovat osa arkeani nyt, koitan pitää yllä uskoa siihen, että tämä on vain välivaihe elämässäni enkä anna Herra Hodgkinin arkipäiväistyä liikaa mielessäni. Sitä vastaan pitää kuitenkin muistaa taistella! Ja vaikka nyt on taas jonkilaisen "välimasennuksen" hetki, yritän muistaa sen että tämä kuuluu asiaan.
Hyvä minä! Selvisin siis ensimmäisestä kuukaudesta, ensimmäisestä järkytyksestä, ensimmäisestä luuydinnäytteestä, ensimmäisestä solusalpaajahoidosta, ensimmäisestä peruukin ostosta (kyllä, tänään sen tein!) ja ensimmäisistä väliviikoista. Onhan tuossa jo aiheita joista iloita ja joista olla kiitollinen. Nyt vain taas nokka rohkeasti kohti tippapulloja ja henkiset bileet pystyyn niin eiköhän tässä vierähdä toinenkin kuukausi. Lentämällä tai etanan selässä. Ei sillä niin väliä.
sunnuntai 27. marraskuuta 2011
Hemmoteltu pieni syöpäläinen
Minun käskettiin nyt hemmotella itseäni. Tein työtä käskettyä.
1. Kävin tiistaina kasvohoidossa
2. Varasin huomiselle ajan hierontaan
3. Varasin ajan ravintoneuvontaan
4. Kävin herkuttelemassa lounasta ystävän kanssa kaupungilla
5. Look at my new babes!!!!! Ks. kuva.
1. Kävin tiistaina kasvohoidossa
2. Varasin huomiselle ajan hierontaan
3. Varasin ajan ravintoneuvontaan
4. Kävin herkuttelemassa lounasta ystävän kanssa kaupungilla
5. Look at my new babes!!!!! Ks. kuva.
torstai 24. marraskuuta 2011
Kuka Sanja?
Enpä olisi vuosi sitten uskonut missä tilanteessa olen tänä vuonna. Ei ole aiempina vuosina tullut ostettua joulukalenteria tarkoituksena laskea päiviä niin hartaasti alaspäin kuin nyt.
Syöpä on pistänyt miettimään paljon asioita. Ennen kaikkea sitä, että elämäänsä ei voi kukaan ennustaa tai ennakoida. On harhaa kuvitella hallitsevansa elämäänsä. Elämänhallintaa on toki hyvä opetella, mutta kun jokin muutos on tullakseen, ei se koputtele ovella ennakkoon. Kaikkeen ei vain pysty varautumaan vaikka kuinka haluaisi ja se on pelottavaa.
Kun jokin vaikuttaa niinkin tärkeään asiaan kuin terveys, koko maailmankuva minäkuvasta puhumattakaan järkkyy. Ainakin omalla kohdallani. Ennen sairauttani olin melko sujut itseni kanssa ja koin elämäni mielekkääksi ja tunsin hallitsevani sitä. Diagnoosipäivästä asti koko Sanja on ollut häilyvä käsite itsetuntoa myöten. Tuntuu kuin kaikki aiemmin itseä varten tehty työ olisi heitetty hukkaan ja nyt pitäisi alkaa raapia entisen minänsä rippeitä kasaan. Ja rehellisesti sanottuna, se ei kiinnostaisi tällä hetkellä pätkääkään.
Olen aina kuulunut siihen porukkaan, joka ei uskonut että näin voisi käydä minulle. Enkä oikeastaan usko sitä vieläkään. Kai ihmismieli on rakennettu niin ettei tällaisiin asioihin pidäkään osata varautua. Nyt on vain moneen otteeseen tuntunut siltä, että se olisi helpottanut kummasti tätä prosessia jos olisi pystynyt edes hieman aavistelemaan tulevaisuuttaan.
Ehkä tämä kaikki viime viikkoina tapahtunut on merkki jostain. Pitäisikö nyt todella pysähtyä?
Tämän ajatuksen voimin mennään kohti viikonloppua:
Syöpä on pistänyt miettimään paljon asioita. Ennen kaikkea sitä, että elämäänsä ei voi kukaan ennustaa tai ennakoida. On harhaa kuvitella hallitsevansa elämäänsä. Elämänhallintaa on toki hyvä opetella, mutta kun jokin muutos on tullakseen, ei se koputtele ovella ennakkoon. Kaikkeen ei vain pysty varautumaan vaikka kuinka haluaisi ja se on pelottavaa.
Kun jokin vaikuttaa niinkin tärkeään asiaan kuin terveys, koko maailmankuva minäkuvasta puhumattakaan järkkyy. Ainakin omalla kohdallani. Ennen sairauttani olin melko sujut itseni kanssa ja koin elämäni mielekkääksi ja tunsin hallitsevani sitä. Diagnoosipäivästä asti koko Sanja on ollut häilyvä käsite itsetuntoa myöten. Tuntuu kuin kaikki aiemmin itseä varten tehty työ olisi heitetty hukkaan ja nyt pitäisi alkaa raapia entisen minänsä rippeitä kasaan. Ja rehellisesti sanottuna, se ei kiinnostaisi tällä hetkellä pätkääkään.
Olen aina kuulunut siihen porukkaan, joka ei uskonut että näin voisi käydä minulle. Enkä oikeastaan usko sitä vieläkään. Kai ihmismieli on rakennettu niin ettei tällaisiin asioihin pidäkään osata varautua. Nyt on vain moneen otteeseen tuntunut siltä, että se olisi helpottanut kummasti tätä prosessia jos olisi pystynyt edes hieman aavistelemaan tulevaisuuttaan.
Ehkä tämä kaikki viime viikkoina tapahtunut on merkki jostain. Pitäisikö nyt todella pysähtyä?
Tämän ajatuksen voimin mennään kohti viikonloppua:
Mitä pimeämpi yö, sitä kauniimpi aamu.
-Zacharias Topelius
-Zacharias Topelius
keskiviikko 23. marraskuuta 2011
Joulu tulee vaikka tukka lähtisi!
Joulumieli valtasi tänään aivan yllättäen myös allekirjoittaneen syöpäläisen. Aloin huomaamattani kaupassa kierrellessä hyräillä Tulkoon joulu-kappaletta ja lopun voittekin arvata. Rahaa paloi ja sitä rataa..
Vakavasti ottaen joulu on tänä vuonna varmasti erilainen kuin aiempina vuosina. Surin ensin sitä, että joulu menee "pilalle" herra Hodgkinin takia, mutta tänään oivalsin ettei sen toki niin tarvitse mennä. Joulu on tunnetusti toivon aikaa ja sitä tarvitsen tänä vuonna normaalia suuremman pukin kontillisen. Toivotaan, että olen pukin mielestä ollut kiltti.
Olen aina ollut niin kutsuttu "jouluihminen" vaikka en tuosta sanasta pidäkään. Rakastan sitä, että jouluna koko maa rauhoittuu ja viettää aikaa läheistensä kanssa. Läheiset ovatkin tämän joulun ehdoton ykköslahjatoive. Poikaystäväni sai jouluviikon vapaaksi, joten pääsemme pitkästä aikaa viettämään joulua ja sen alusaikaa rauhassa yhdessä omaa jouluamme luoden. Kaikella näyttää olevan tarkoituksensa. Tämän lisäksi tahdon viettää joulua perheidemme seurassa. Kaiken tämän hoitorumban keskellä joulun rauha tuleekin meidän perheeseemme kuin tilauksesta.
Kuten otsikossakin sanotaan: Joulu tulee vaikka tukka lähtisi! Eilen taisi jäädä ensimmäiset haivenet käsiin suihkun jälkeen ja itku ja epätoivohan siinä iski. Järjellä ajateltuna terveys on tukkaa paljon tärkeämpi ja jos saan terveyteni takaisin, olen valmis elämään ilman tukkaa vaikka loputtomiin, mutta oli tuo hetki silti melko merkittävä. Sairaus alkaa näkyä. Hetken itkeskeltyäni avopuolisoni totesi: "Mää rakastan sua vaikka sulla ei ois päätä!" Eihän sitä enää tämän jälkeen voinut kuin nauraa hervottomasti. Olisikohan minua helpompi rakastaa ilman päätä? No, oli niin tai näin joidenkin arvoa ei voi mitata missään maailman valuutassa. <3
Joulun odotus on siis tuonut minun arkeeni ja mieleeni rauhaa ja toivoa. Toivottavasti joulu tekee samat temput myös teille.
Vakavasti ottaen joulu on tänä vuonna varmasti erilainen kuin aiempina vuosina. Surin ensin sitä, että joulu menee "pilalle" herra Hodgkinin takia, mutta tänään oivalsin ettei sen toki niin tarvitse mennä. Joulu on tunnetusti toivon aikaa ja sitä tarvitsen tänä vuonna normaalia suuremman pukin kontillisen. Toivotaan, että olen pukin mielestä ollut kiltti.
Olen aina ollut niin kutsuttu "jouluihminen" vaikka en tuosta sanasta pidäkään. Rakastan sitä, että jouluna koko maa rauhoittuu ja viettää aikaa läheistensä kanssa. Läheiset ovatkin tämän joulun ehdoton ykköslahjatoive. Poikaystäväni sai jouluviikon vapaaksi, joten pääsemme pitkästä aikaa viettämään joulua ja sen alusaikaa rauhassa yhdessä omaa jouluamme luoden. Kaikella näyttää olevan tarkoituksensa. Tämän lisäksi tahdon viettää joulua perheidemme seurassa. Kaiken tämän hoitorumban keskellä joulun rauha tuleekin meidän perheeseemme kuin tilauksesta.
Kuten otsikossakin sanotaan: Joulu tulee vaikka tukka lähtisi! Eilen taisi jäädä ensimmäiset haivenet käsiin suihkun jälkeen ja itku ja epätoivohan siinä iski. Järjellä ajateltuna terveys on tukkaa paljon tärkeämpi ja jos saan terveyteni takaisin, olen valmis elämään ilman tukkaa vaikka loputtomiin, mutta oli tuo hetki silti melko merkittävä. Sairaus alkaa näkyä. Hetken itkeskeltyäni avopuolisoni totesi: "Mää rakastan sua vaikka sulla ei ois päätä!" Eihän sitä enää tämän jälkeen voinut kuin nauraa hervottomasti. Olisikohan minua helpompi rakastaa ilman päätä? No, oli niin tai näin joidenkin arvoa ei voi mitata missään maailman valuutassa. <3
Joulun odotus on siis tuonut minun arkeeni ja mieleeni rauhaa ja toivoa. Toivottavasti joulu tekee samat temput myös teille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)