Kuka Sanja?

Enpä olisi vuosi sitten uskonut missä tilanteessa olen tänä vuonna. Ei ole aiempina vuosina tullut ostettua joulukalenteria tarkoituksena laskea päiviä niin hartaasti alaspäin kuin nyt.

Syöpä on pistänyt miettimään paljon asioita. Ennen kaikkea sitä, että elämäänsä ei voi kukaan ennustaa tai ennakoida. On harhaa kuvitella hallitsevansa elämäänsä. Elämänhallintaa on toki hyvä opetella, mutta kun jokin muutos on tullakseen, ei se koputtele ovella ennakkoon. Kaikkeen ei vain pysty varautumaan vaikka kuinka haluaisi ja se on pelottavaa.

Kun jokin vaikuttaa niinkin tärkeään asiaan kuin terveys, koko maailmankuva minäkuvasta puhumattakaan järkkyy. Ainakin omalla kohdallani. Ennen sairauttani olin melko sujut itseni kanssa ja koin elämäni mielekkääksi ja tunsin hallitsevani sitä. Diagnoosipäivästä asti koko Sanja on ollut häilyvä käsite itsetuntoa myöten. Tuntuu kuin kaikki aiemmin itseä varten tehty työ olisi heitetty hukkaan ja nyt pitäisi alkaa raapia entisen minänsä rippeitä kasaan. Ja rehellisesti sanottuna, se ei kiinnostaisi tällä hetkellä pätkääkään.

Olen aina kuulunut siihen porukkaan, joka ei uskonut että näin voisi käydä minulle. Enkä oikeastaan usko sitä vieläkään. Kai ihmismieli on rakennettu niin ettei tällaisiin asioihin pidäkään osata varautua. Nyt on vain moneen otteeseen tuntunut siltä, että se olisi helpottanut kummasti tätä prosessia jos olisi pystynyt edes hieman aavistelemaan tulevaisuuttaan.

Ehkä tämä kaikki viime viikkoina tapahtunut on merkki jostain. Pitäisikö nyt todella pysähtyä?



                                    Tämän ajatuksen voimin mennään kohti viikonloppua:

                                                                Mitä pimeämpi yö, sitä kauniimpi aamu.

                                                                                -Zacharias Topelius