38 päivää myöhemmin

Huh. Ette arvaakaan kuinka monta kertaa olen yrittänyt aloittaa kirjoittamisen, mutta joka kerta kuitenkin sulkenut blogini koska en vain keksi sanottavaa. Nyt kuitenkin yritän.

Elämä on onnellisesti astunut syövän ja kaiken siihen liittyvän epämieluisuuden edelle. 38 päivän aikana olen saanut alulle valtavan määrän hommia ja pörrään siinä "entisessä" ja tavallisessa arjessani taas kuin kala vedessä. Olen oppinut elämään ohuemman tukan ja kaulassani olevan arven kanssa. Kilot kertyvät takaisin pikkuhiljaa ja ilmekin alkaa olla terveempi. Olen juhlinut ystävien kanssa ja nautiskellut kaikista pienistä asioista. Päivääkään en ole ollut miettimättä syöpääni, mutta jotenkin kummasti olen samalla melkein unohtanut koko asian. En tiedä kuinka tuo yhtälö on mahdollinen, mutta niin se vain on. Odotin, että arkeen paluu olisi vaikeampaa ja sairaus pistäisi pohtimaan, mutta toistaiseksi tällaisia ajatuksia ei ole ollut. Sen takia on hieman alkanutkin mietityttämään, että koskahan ne tulevat..

Aika ajoin huhtikuinen kontrollikäynti käväisee mielessä. Muutaman kerran hyvin ahdistavastikin. Tuntuu ihan siltä kuin koko syöpä ja hoitojakso olisivat vain kaukainen paha uni, mutta tuo kontrolli jotenkin ikävästi aina muistuttaa että näin ei ole. Yhtään ei huvita mennä taas kuvattavaksi, koska oma sisäinen keittiölääkärini tunnustelee fiiliksiäni ja niiden mukaan kaiken pitäisi olla kunnossa. Eihän tähän enää mitään kouluja käyneitä tohtoreita tarvita! Ja sitä paitsi olen aloittanut taas liikkumisen ja voi nenä se tuntuu hyvältä!! Ei tässä jouda mihinkään kuvauksiin menemään. Pakkohan sinne on kuitenkin raahautua ja hyväksyä se, että kohta joudun taas odottamaan oksennusvadin kanssa sitä surullisen kuuluisaa lääkärin puhelua.

Muutaman kerran tauti on tullut uniinkin jo ja eräänä ahdistavana yönä näin ahdistavan unen, johon liittyi musta kuollut rotta. Ei varmaan tarvitse olla psykologi todetakseen, että tämän taudin läpikäymiseenhän se liittyy. Etenkin kun tuo rotta tunkeutui minusta melko epämiellyttävällä tavalla ulos. Mutta ei siitä sen enempää. En halua aiheuttaa enempää kakovia reaktioita ja lupaan selvittää tämän asian itselleni kunhan olen siihen valmis.
Olen aloittanut tässä viime kuukauden aikana kuitenkin kirjoittamaan kirjettä herra Hodgkinille. Jos saan sen jossain vaiheessa päätökseen, toivon että silloin tämä matka olisi taas hieman lähempänä päätöstään ainakin joiltain osin. Olen purkanut kirjeeseen kaikki keljumaiset tunteet, joita tuo herra minussa herätti. Ja herättää edelleen. Pakko on kuitenkin myöntää, että jotain hyvääkin se on tuonut. Mitä se hyvä on, sitä en osaa vielä määritellä.

Paljon on siis tapahtunut hoitojen päättymisen jälkeen. Lähdin mm. avopuolisoni kanssa toipumislomalle Pariisiin ja siitä reissusta muodostuikin erittäin mainittavan arvoinen asia. Ei, emme menneet kihloihin niin kuin koko valtakunta tuntuu odottaneen, mutta teimme jotain muuta. Vietimme ihanaa luksuslomaa aivan kuin mikä tahansa terve, nuori pariskunta. Mikään loma ei ole koskaan sattunut niin hyvään väliin kuin tämä, eikä mikään loma ole vielä toistaiseksi mennyt niin putkeen kuin tämä. (Millään lomalla en ole myöskään polttanut niin paljon rahaa taivaan tuuliin. Tai siis shampanjaan, hyvään ruokaan ja upeisiin vaatteisiin.)Toipumista siis parhaimmillaan. Nyt seuraakin kuvaoksennus, jotta voitte nähdä mikä tekee entisen syöpäpotilaan onnelliseksi:

Porskuttelu jatkuu siis. Välillä pinnalla ja välillä sen alla käväisten. Odotan huhtikuista kontrollia ja toivon että kaikki on hyvin. Muistan ajatelleeni hoitojakson aikana, että jos selviän kontrolleihin asti niin lupaan pelätä mukisematta silloin ihan niin paljon kuin on pakko. Toivoin kai, että hoitojakso olisi sujunut tällä tyylillä leppoisammin, mutta nyt tuo diili ei enää tunnu houkuttelevalta.

Nyt menen jatkamaan opiskelua, jossa en suoriudu tällä hetkellä kovin mainittavasti, mutta saanpahan ainakin olla ihmisten ilmoilla ja narista yhdessä tylsistä kouluhommista ;)

Se oli siinä!

Eilen koitti se päivä jota on pitkään odotettu. Viimeisen sädehoidon jälkeen lääkäri totesi, että nyt on se hetki kun saan alkaa kutsua itseäni terveeksi. En osannut sanoa sen jälkeen enää mitään järkevää. Itku pääsi kun suljin vastaanottohuoneen oven takanani eikä siitä meinannut tulla loppua.

Helpotus oli valtava. Olo on kuin puulla päähän lyöty enkä oikein ymmärrä vielä sitä, että nyt hoidot ovat takana. Olen onnellinen, mutta samaan aikaan olo on todella tyhjä.  Tässäkö se nyt oli? Nytkö se on ohi?

Valkosoluarvoni ovat palanneet normaalille tasolle, eikä minun siis tarvitse enää pelätä normaalia enempää erilaisia pöpöjä ja infektioita. Kehoni pystyy puolustamaan itse itseään. Saan syödä taas graavilohta ja nauttia juustoista ja viinistä.

Jostain kumman syystä olo on myös hieman haikea ja pelokas. Olen ehtinyt tottumaan sairaana olemiseen ja nyt ei enää tarvitsekaan olla sitä. Aivan yhtä vaikeaa kuin oli hyväksyä olevansa sairas, näytää olevan myös terveyden hyväksyminen. Sytostaatit eivät enää piekse kaikkia kehoni soluja, jotta voisin olla terve. Gammasäteet ovat lääkärin mukaan tuhonneet loputkin Herra Hodgkinin rippeet. Nyt kroppani saa pärjätä omillaan.

Tänään olen ihan pirun ylpeä itsestäni. Minä olin vahvempi ja vaikka siihen uskoinkin, välillä se silti yllättää. Olen kaikkien viime kuukausina tapahtuneiden asioiden jälkeen vielä melko täysipäinen nuori nainen ja kiitollisempi arkisista asioista kuin aiemmin. Hyvä minä! Nyt se odottaminen ja taistelu palkitaan. Suuren suuri kiitos kuuluu myös kaikille teille, jotka olette jaksaneet tsempata näiden kuukausien läpi! Kaikki apu ja empatia on ollut korvaamatonta. KIITOS!

Postaustahti saattaa hidastua (niin kuin onkin jo käynyt), mutta eihän tämä toki tähän lopu. Kontrolleita on vielä usean vuoden ajan edessä ja tulen niistä täällä kertomaan. Aivan kuten arkeen paluustakin. Ensimmäinen kontrolli odottaa jo huhtikuulla. Akuutein vaihe on kuitenkin nyt ohi ja aion pistää kaikki panokseni nyt arkeeni ja siihen palaamiseen. Varovaisen onnellisesti siis eteenpäin...

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin...

                                              

                                              

                                              

(Kuvat: weheartit.com)

Hajatelmia

"Pelko menee sinne asti, mistä väistämätön alkaa; sen jälkeen se menettää merkityksensä."
Paulo Coelho

Siinäpä viisaimmat sanat joita olen lukenut vähään aikaan. Muistan tarkkaan sen pelon kun ajoin kohti Meilahden sairaalaa 28.10.2011 ja odotin koepalan tuloksia. Olisin voinut oksentaa, jos se tärinältäni olisi onnistunut. Radiossa käytiin keskustelua siitä kuolisiko ihmiset mielummin syöpään vai HIViin. Muistan ajattelleeni siinä vaiheessa, että olisi hienoa jos ei tarvitsisi kuolla kumpaankaan ja kauhu kasvoi kasvamistaan. Odotushuoneessa istuminen oli tuskallista, ja nähdessäni lääkärin kasvot, kauhu lisääntyi entisestään. Hän oli liian rauhallinen ja liian pitkään hiljaa. Siitä huolimatta ihminen jaksaa uskoa hyvään lopputulokseen niin kauan kun siihen annetaan mahdollisuus.

Kun uutinen syövästi sitten iskettiin päin kasvoja, kaikki sumeni hetkeksi. Oli helpottavaa itkeä se monen viikon pelko ulos ja todeta että reisille meni. Uutinen oli kaikkea muuta kuin toivottu, mutta näin jälkeen päin kun mietin asiaa, pelko jäi siihen vastaanottohuoneeseen jossa sain kuulla olevani sairas. Syöpä oli nyt väistämätön asia ja sitä oli enää turha pelätä. Olihan se pahin jo tapahtunut. Diagnoosin jälkeen koin toki paljon tunteita; järkytystä, surua, epäuskoa, toiveikkuutta, avuttomuutta ja kaikkea sitä mitä kuvitella saattaa, mutta pelko loppui siihen kun lääkäri sanoi löydöksen olevan pahanlaatuinen.

Tänään suuntaan taas kohti Syöpätautien klinikkaa, mutta hyvin ja toiveikkain mielin. Kohta olen jo sädehoitojeni puolivälissä ja vointi on hyvä. Olen päässyt aloittamaan koulun ja kahden viikon päästä saan aloittaa myös työt. Keväälle on luvassa kaksi mielenkiintoista ja haastavaa projektia ja nyt kun aurinkokin paistaa niin on helppo hymyillä.

Aurinkoista pakkasviikkoa kaikille!

Pumpumpumpumpumpumpum!!!!

Ja näin on annettu sarjatulitusta Herra Hodgkinille 2 Gy:n verran!

Sädehoito alkoi tänään ja yllätyksekseni se oli vieläkin helpompaa kuin olin kuvitellut. Tissit paljaaksi ja lavitsalle makaamaan. Sitten kivat hoitajat vähän painelee nappuloita viereisessä huoneessa, ja näin on sisälläni vielä hetken elelevä epämiellyttävä herrashenkilö saanut turpaansa. Taas! Helppoa kuin heinän teko.

Sädehoidon antaminen on toki tarkkaa työtä. Pisin aika meneekin minun asettelemiseeni tutkimuspöydälle. Minusta on tehty muotti, jonka päällä makaan jokaisessa sädetyksessä. Se varmistaa, että olen aina samassa asennossa, jotta säteet menevät täsmälleen sinne mihin pitääkin. Samalla katsotaan, että nuo minuun pistetyt kohdistutsmerkinnät ovat oikeassa paikassa laitteeseen nähden. Itse laite on melko massiivinen, mutta lempeän näköinen kaveri.Se ei aiheuta mitään ahdistusta, koska laite on täysin avonainen eikä siinä ainakaan minulla pääse iskemään ahtaanpaikankammo. Vähän se pyörii ympärilläni hoidon aikana, mutta sekin on kuin valssia tanssisi ja olisi hyvä viejä. Helpoin testatuista laitteista ainakin tähän mennessä.

Maanantaisen sädehoidon yhteydessä tapaan lääkärin ja tarkistamme vielä mihin kaikkialle tuota gammasäteilyä nyt osuu. Omiin silmiini näytti siltä, että alueella saattaisi olla ainakin osa vasemmasta rinnastani. Toivottavasti näin ei ole, mutta jos on niin sitten on. Mitäänhän sille ei mahda, kun haluaa parantua.

Huomenna suuntaan siis taas sairaalalle pistämään Hodgkinin alttiiksi uudelle 2 Gy:n annokselle. Hassua, mutta tätä hoitoa on jopa ihan mukava mennä ottamaan. Tuttu paikka ja kivuton hoito niin mikäs siinä on syöpää piestessä..

Ihanaa viikonlopun odotusta ja aurinkoisia ajatuksia kaikille!

Ps.
Tukasta vielä.. Eräs ystäväni palautti minut maan pinnalle tämän tukkakriisin kanssa. Olen ilmeisesti hieman turhamainen, koska hänen mielestään tukkani on edelleen aivan normaali. Ei ihan niin paksu kuin terveenä ollessa, mutta ihan perustukka. Sen kanssa nyt siis opettelen elämään. Sehän se varmasti suurin ongelma tässä kaikessa onkin!

           

Hyvästi nainen!

Eilen avasin ponnarini pitkästä aikaa kunnolla ja harjailin hiuksia suoraksi. Ei ehkä olisi kannattanut. Tuntuu, että päälaki alkaa paistaa tämän älyttömästi ohentuneen tukkani läpi ja se ei tunnu hyvältä.

Miksi nyt? Olen saanut jo hyviä uutisia sairaalasta ja tämän syöpäkamppailun piti olla jo loppusuoralla. Miksi se tukka tippuu nyt? Ja kun kulmakarvatkin on lähtenyt niin kovin naiselliseksi ei voi oloaan tuntea. Katsoin paljon kuvia naisista joilla on upeat lyhyet hiukset, mutta jostain syystä en näe itseäni sellaisissa hiuksissa. Etenkään ilman kulmakarvoja.

Kokeilin myös peruukkiani tänään aamulla kaiken varalta. Se on värikypärä. Piste. Ja olen aivan varma, että kun vedän sen päähäni niin jokainen kaduntallaaja sen huomaa.

Tulipa siis taas tiputus tämän jo tovin jatkuneen hyvän olon päätteeksi.