Shake the Dust

Tiistait ovat minun elämäni maanantait. Maanantai menee yleensä säikähdyksellä, mutta tiistait eivät koskaan. Tämäkään tiistai ei ollut poikkeus, vaikka päivä olikin kaikessa kaaoksessaan melko upea. Mutta kaiken sen kunniaksi lempirunoni. To me it's pure perfection. Nauttikaa!

<3: S

Vuosipäivä nro. 2

Tänään aamulla n. klo 8 tuli kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun lääkäri diagnosoi minulla syövän. Muistan tuon päivän kuin eilisen, vaikka sen yllä leijuukin melkoinen sumuverho. Muistan hetken, kun matkustin vastaanotolle, muistan hetken kun istuin odotushuoneessa peläten enemmän kuin ikinä ja muistan hetken kun näin lääkärin astuvan käytävälle. Muistan tarkasti kaiken tuosta päivästä edelleen. Lääkärillä oli mukanaan hoitaja. Tuosta olisi jo voinut päätellä, että kyse on vakavasta diagnoosista, koska harvemmin muutaman tikin poistoon tarvitaan useampaa kuin yhtä ihmistä. Lääkäri alkoi poistaa tikkejä hiljaisuuden vallitessa. Minä, silloinen avopuolisoni, hoitaja ja lääkäri olimme kaikki hiljaa. Kun tikit oli poistettu, lääkäri tarttui kansioonsa, painoi päänsä maahan ja sanoi: "Löydös oli pahanlaatuinen. Sinulla on Hodgkinin tauti." Ja sitten kaikki pysähtyi, niin kuin olen kertonut monet kerrat.

Päivä kului hurjassa pyörityksessä. Pari ensimmäistä tuntia itkin hysteerisesti ja olin varma että kuolen. En sisäistänyt asiaa lainkaan. Kun itku rauhoittui, aloin miettiä kuinka helvetissä tällaisesta asiasta kerrotaan läheisille ja etenkin äidille. Ei ihan jokapäiväinen puhelu: "Moi äiti, mulla on syöpä." No soitin ja jo siinä kohtaa huomasin omaksuneeni roolin, jossa en itke. Oli helpompi kuunella muiden musertumista langan toisessa päässä kun oli itse rauhallinen.

Ajoimme kotiin sairaalalta ja aloin lukea syöpäoppaita. Ihmisiä virtasi ovesta sisään ja minä hymyilin ja nauroin. Se kaikki oli täysin aitoa, mutta varmasti jonkinlainen vastareaktio, jonka avulla pääsin eteenpäin. Söin homejuustoa, koska olin jostain jo ehtinyt selvittää että sitä en saa syödä hoitojen aikana. First things first, right? :D Heitimme viimeisen ystäväni vasta myöhään yöllä kotiin. Olimme istuneet kainaloikkain koko illan sohvalla ja hän oli itkenyt. Tuntui hyvältä nähdä, että uutinen järkytti muidenkin maailmaa. Tuokin päivä päättyi siis ajallaan ja pääsin nukkumaan ja nukuin jopa hyvin. Siitä alkoi syöpäpotilaan arki, joka on nyt muuttunut normaaliksi arjeksi, jota värittävät kontrollit.

Näiden kahden vuoden aikana vastaan on tullut kaksi artikkelia, jotka ovat jääneet mieleeni. Ne ovat tässä alla. Ensimmäinen pukee hyvin kuviksi sen, miksi pelkään syöpää ja kunnioitan ja rakastan elämää koko sydämestäni. Ja kyllä, pelkään syöpää edelleenkin. Sairastaessani en pelännyt, koska silloin pahin oli jo tapahtunut. Ja koska olen vain ihminen, nyt kun olen remissiossa, osaan jälleen taas pelätä. Mutta jollain tapaa se on hyvää ja oikeanlaista pelkoa. Ei sellaista elämää määrittävää pelkoa enää. Toinen artikkeli puolestaan on jopa melko provosoiva ja kaikista asioista en ole kirjoittajan kanssa samaa mieltä, mutta teksti pukee hyvin sanoiksi tunteiden suuruuden, joita sairastuminen ainakin minussa herätti. Syöpä ei jalosta ihmistä. Tai voi se toki senkin tehdä, mutta syöpä saa aikaan myös kaikkia ei niin kivoja tunteita; rumia ajatuksia, kirosanoja, epäreiluuden kokemista ja vaikka mitä muuta kivaa. Lukekaa tuo viimeinen teksti loppuun jos aloitatte. That's all I'm asking. Alku on nimittäin aika suoraa puhetta. Tämä ei kerro tunteistani ketään kohtaan  ja haluan tehdä sen hyvin selväksi. Teksti vain kertoo mielestäni hienosti siitä, mikä on syöpäpotilaalle arkea ja minkälaista tunnemyllerystä ihminen silloin käy läpi.

http://9gag.com/gag/aoz56Oe?ref=fb.s

http://www.huffingtonpost.com/erika-lade/cancer-friendship_b_3539970.html

Vaikuttavaa eikös. Syöpään sairastuessa, maailma ei muutu niin legendaariseksi kuin elokuvissa. Musiikki ei pauhaa kun kävelet ensimmäisen kerran sairaalaan, vaan todennäköisesti joku räkänokka huutaa äidilleen sairaalan aulassa kirosanoja. Tai sitten kaikki on ärsyttävän tavallisesti. Sillälailla kuin olisit menossa normaalille gynekologikäynnille ja voin kertoa, että sekään ei tunnu hyvältä. Se ei sovi tilanteeseen ja omaan totuuteen sillä hetkellä. Muistan menneeni ensimmäisen kerran kauppaan diagnoosini jälkeen ja jääneeni tuijottamaan ihmisiä. Kaikki käyttäytyivät normaalisti ja minun olisi tehnyt mieli huutaa: "Mitä helvettiä! Minulla on todettu juuri syöpä ja sinä ääliö mietit, ostatko suomalaisia vai espanjalaisia tomaatteja!!" Ei ihan sellainen ajatus, jonka haluaisi myöntää, kun kokee kuitenkin olevansa empaattinen ja mukava ihminen pääosin. En siis haluaisi myöntää olevani ihminen, joka on ajatellut noin, mutta olen. Kaikessa rehellisyydessäni. Ainakin tutut ihmiset ruudun takana tietävät, että en käyttäydy tuolla tavoin, mutta syöpä saa ihmeitä aikaan. Se herättää tunteita. Ja itseasiassa luulen, että tuon lauseen huutaminen olisi voinut auttaa. En kuitenkaan huutanut. Ja se mitä yritän tällä kaikella sanoa; Syöpään sairastuessa kaikki muuttuu. Elämä jatkaa pyörimistä ympärillä, mutta sinä et enää muista mistä kohdasta piti napata kiinni. Muulle maailmalle arki astuu kuvioon, mutta sinulle se ei näyttäydy enää koskaan samalla tavalla kuin aiemmin. Jollain tasolla syöpä kulkee aina mukana. Tai ainakin luulen niin.

(weheartit.com)

Nyt on kuitenkin kulunut kaksi vuotta diagnoosista ja pitkä aika noista äärimmäisistä tunteista. Hienointa tässä kaikessa on se, että jotain näistä elämän pohjamudista voi myös oppia ja ottaa mukaansa. Minulle ystävien ja perheen tärkeys on korostunut entisestään, turhat arkiharmitukset ovat minimoituneet, elän täsmälleen sellaista elämää jota tässä hetkessä haluan elää ja nautin jopa niistä huonoista päivistä jollain tavalla. Siis kyllä, kuulun siihen kategoriaan jotka ovat kokeneet jonkinlaisen ahaa-elämyksen sairastumisensa myötä. En ole kuitenkaan mikään zen-mestari. Todellakaan. Kaukana siitä oikeastaan. En edes elänyt rappiollista elämää, jonka suunnan olisin kuin elokuvissa voinut muuttaa ymmärrettyäni elämän syvyyden sairastuttuani. En ole mieleltäni jalompi tai rohkeampi kuin muut. Minuakin ketuttaa jos juuri suoristettu tukka kihartuu sateessa, koska onhan se ärsyttävää ja saakin olla. Mutta uskon, että jokaiselle annetaan mahdollisuus isojen haasteiden edessä valita miten asioihin suhtautuu. Voi päättää, että katkeroituu ja uskoa siihen että on jollain tapaa oma vika, että on joutunut kohtaamaan tällaisia asioita. Voi olla antamatta itselleen anteeksi ja tuudittautua suruun. Tai sitten voi päättää ottaa asian vastaan sellaisena kun se tulee. Ottaa vastaan nuo kamalat ajatukset, jotka tekisi mieli huutaa koko maailmalle. Ottaa vastaan se järisyttävä pelko ja suru. Antaa niiden tulla ja sitten antaa mennä ajallaan. Ja ei, se ei ole niin helppoa kuin miltä se kirjoitettuna näyttää, mutta sitä kohti kannattaa mennä. Muuten elämä saattaa alkaa vilkkua ohi. Minun todellisuuteen sopii jälkimmäisen valitseminen, mutta ymmärrän myös jos joillekin ensimmäinen vaihtoehto sopii paremmin. Tai jokin kolmas, josta minulla ei ole hajuakaan.

Elin onnellista, kiitollista ja ihanaa elämää ennen syöpää, mutta sairauden jälkeen kaikki värit ovat syventyneet entisestään. Heräsin tänä aamuna onnellisena siitä, että uskallan elää itseni näköistä elämää ja heittäytyä sen kyytiin, koska ikinä ei tiedä mitä huominen tuo. Aika hurjat, mutta hienot kaksi vuotta siis! Kiitos niistä.

<3: S

Finding my way of life

Näin reilu vuosi sitten tämän videon ensimmäisen kerran. Silloin itketti ja kovasti. Videossa tiivistyi kaikki mitä kaipasin. Olin elänyt onnellista elämää, mutta tiesin että jotain piti tapahtua. Nyt vuotta myöhemmin katsoin sen uudelleen ja taas itketti. Tällä kertaa itketti sen takia, että tajusin menneeni juuri näiden ajatusten perään. 

Olen saanut tehdä matkaa ihanan Nitan kanssa, joka on tehnyt videon. Alla muutamia ajatuksia tuosta matkasta:

Tapasin Nitan ensimmäisen kerran reilu vuosi sitten, syksyllä 2012. Olin eksynyt hänen sivuilleen sattumalta ja tämän videon katsottuani, minulta pääsi itku. Se video puki sanoiksi ne kaikki ajatukset, joita päässäni oli pyörinyt ja joita olin kyseenalaistanut. Erityisesti videota katsoessa pysäytti seuraava lause: "Life isn't about waiting for the storm to pass, it's about learning to dance in the rain." Tajusin seisoneeni jo pidempään myrskyn silmässä ja huomasin lopettaneeni tanssimisen kokonaan. Tämän ajatusmylleryksen jälkeen päätin laittaa Nitalle viestiä.

Minulla oli takana raskaita asioita, jotka sisälsivät mm. ne hiljattain päättyneet syöpähoidot. Ikää oli vasta 24 ja tuntui, että tämä kaikki oli vähän liikaa. Pelotti ihan hurjasti, mutta päätin silti katsoa mitä Nitalla olisi annettavaa.

Olin juuri tullut viikon Barcelonan lomalta, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Kaiken piti olla hyvin, mutta muistan kuitenkin itkeneeni lohduttomasti koko ensimmäisen tapaamisemme. Kuitenkin Nitan luota lähtiessä oli hyvä olla. Tuli tunne, että otin harppauksen oikeaan suuntaan, vaikken lainkaan tiennyt mikä tuo suunta on. 

Keskustelimme monista asioista, välillä itkimme ja välillä nauroimme. Oli mahtavaa, kun joku oli niin läsnä. Halusin myös itselleni sen kyvyn. Aloin keskittyä enemmän itseeni ja tekemään asioita, jotka tuntuivat minusta oikeilta. Nita osasi kysyä kysymyksiä, jotka laittoivat minut miettimään omaa ajatusmaailmaani. Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, että tässä kohtaa kaikki on juuri niin kuin pitääkin. Minusta tuntui, että edessä on isoja elämänmuutoksia ja päätöksiä, mutta tajusin samalla niiden asioiden tulevan ja tapahtuvan kun on sen aika. Osasin hieman siis jo päästää irti siitä jatkuvasta yrityksestä vaikuttaa kaikkiin ja kaikkeen. Ymmärsin myös, että kaikkien kokemusteni jälkeen sainkin olla surullinen ja se oli enemmän kuin fine. Siihen ei vain kannattaisi jäädä makaamaan liian pitkäksi aikaa. Talven koittaessa oma hyvä oloni lisääntyi lisääntymistään ja aloin todella elää elämää itselleni. Kaikki vain alkoi purkautua oikeaan suuntaan kuin itsestään. Nyt olen kasannut itselleni oman, äärimmäisen onnellisen kodin jossa viihdyn ja olen suuntaamassa seikkailuihin, joista uskalsin vain uneksia aiemmin. Ei siis ihan huono päätös lähteä tapaamaan Nitaa. ;)

Vuotta myöhemmin, nyt syksyllä 2013, tapasimme taas ja tällä kertaa taisin nauraa aika paljon ja ihan vatsani pohjasta. Mietimme mitä kaikkea olikaan tapahtunut ja miten minä säihkyin ihan uudella tavalla, koska olin uskaltanut hypätä epämukavuusalueelleni ja katsoa mitä elämällä on tarjottavaa. Mietin sitä, kuinka kaikki vain oli lopulta tapahtunut luonnollisesti, heti sen jälkeen kun uskalsin päästää irti. Tämä uusi onnellisuuden flow, jota nyt elän, hämmentää toki myös välillä. Mietin välillä vieläkin motiivejani, mutta eri tavalla kuin ennen. Nita sai minut näkemään sen, miten kaikki mikä tapahtuu on juuri niin kuin pitääkin.  Pitää vain antaa sen elämän tulla ja tapahtua, mikä on tarkoitettu ja nauttia matkasta. Ja oh boy, tästä matkasta minä nautin! ”What’s meant to be, will be.” Siihen minä nykyisin uskon ja luotan. Ja se kantaa.

Nita on ihana ja valoinen persoona, jonka lähellä on hyvä olla. Voin lämpimästi suositella kääntymistä häneen puoleensa, mikäli tuntuu että tarvitset suuntaa tai rohkaisua elämääsi. Kaikki työ on itsestä kiinni, mutta Nita osaa maagisesti näyttää askelmerkkejä, joihin kannattaa tutustua, jotta löytää oman suuntansa.

Viimeisessä tapaamisessamme muistin, kuinka olin mielessäni suuttunut Nitalle eräästä lauseesta jonka hän sanoi ensimmäisen tapaamisemme aikana. Nyt vuotta myöhemmin tajusin, että se lause oli täysin oma ajatukseni, jonka ääneen sanominen vain toi asian todeksi, jota en halunnut myöntää. Ja nyt se jo naurattaa. Välillä elämän vain kuuluukin heittää häränpyllyä. Ja vaikka se osiltaan onkin aika syvältä, niin pääosin se on kuitenkin aika mahtava kuperkeikka, jonka jälkeen aukeaa ihan mielettömät maisemat.

<3: S

Kyky nähdä itsensä omin silmin. Priceless.

Ja nyt mennään taas vähän sinne diipimpään päähän. On sielläkin vaan hyvä aina silloin tällöin vierailla. Like I don't do it often enough!

Välillä sorrun miettimään, mitä muut minussa näkevät. Näkevätkö vain ulkokuoren vai jonnekin syvemmälle? Näkevätkö vain syövän vai halun elää ja nauttia? Näkevätkö tunteiden myllerryksen sen rauhallisen kuoren alla vai rauhattomuutta vaikka sisällä ei myrskyä? Ja sitten sitä miettii, että tällä ei pitäisi olla mitään väliä. Pohtii, että miksi sitä miettii näitä asioita. Eikö vain omalla mielipiteellä loppupeleissä ole merkitystä? Eilen kuultu lause pudotti taas maan pinnalle: "You are the one you've been looking for." Niinpä, näitä asioita ei vaan kannata etsiä ulkopuolelta. Ei etenkään oikeutusta niihin.

Pohdin näitä asioita etenkin alkuvuodesta hurjasti ja jossain kohtaa jouduin toteamaan että nyt on aika katsoa itseä ulkopuolelta. Ei toisen silmin vaan nimenomaan omin silmin. Mutta ilman niitä analyysejä, ennakko-odotuksia ja mielipiteitä itsestä. Jos se nyt missään määrin on mahdollista. Heitin idean ihanalle ja maagiselle Nita Arpiaiselle. Nita puolestaan ohjasi minut mahtavan Jenni Kauppilan luokse.

Jenni on monen muun muassa valokuvaaja ja muotikuvien lisäksi erikoistunut voimaannuttavaan valokuvaukseen. Tapasimme ja päätimme suunnata Suomenlinnaan eräänä kesäisenä iltana, jotta minä saisin nähdä itseni omin silmin, mutta eri vinkkelistä.

Päädyimme siis ottamaan kuvia minusta. En ole koskaan jännittänyt liiaksi kuvausta tai muutakaan esiintymistä, mutta nyt olo ei ollut luonnollisin. Piti yrittää olla pelkästään oma itsensä ilman roolia. Takana jälleen kerran ne raskaat kaksi vuotta, joiden takia tunsin itseni väsyneeksi ja nuutuneeksi. Tiesin olevani hyvä tyyppi, mutta en ehkä tuntenut sitä ihan niin vahvasti kuin olisin toivonut.

Kuvaussessio oli mahtava, mutta kun sitten ensimmäisen kerran näin kuvat, olin häkeltynyt. Kyllä, olin ehkä hieman väsyneen näköinen, mutta ennen kaikkea onnellinen. Onnellinen kaikkien niiden ihmeiden keskellä joita oli tapahtunut. Rauhallinen kaiken mylleryksen keskellä. Iloinen kaikista tunteista, joita olin saanut kokea. Kiitollinen menneisyydestä ja luottavainen tulevaisuuden suhteen. Jonkinlaisessa tasapainossa kaiken epätasapainon keskellä siis. Ja mikä upeinta, huomasin myös kantaneeni näitä tunteita jo pitkään mukanani. Olin kyllä tiennyt sen, mutta jälkikäteen huomasin myös tunteneeni jossain syvällä kaiken tämän jo aiemmin ja luottaneeni siihen että ne tunteet kantavat. Does it make sense?

Tämä kuvauskokeilu kannatti ehdottomasti kokeilla ja voin suositella kokemusta kaikille. Välillä on vaan hyvä nähdä itsensä uudella tavalla ja hieman toisesta perspektiivistä. Se antaa kaikkeen vähän uuden tavan katsella asioita.

Alla muutama kuvista. Myös blogin "profiilikuva" on yksi tuona kesäiltana otetuista kuvista. Rakastan sen tunnelmaa. Siinä on pitkä polku takana ja edessä vielä tietämätön määrä tulevaa. Erityisen kuvasta tekee myös siinä esiintyvä lokki. Minulla on aina ollut hurja lintukammo ja tuossa kuvassa se pelko on aivan selkäni takana. Ja silti minä vain olen rauhallinen ja onnellinen. Voi näitä kaikkia symbolisia merkityksiä! :D Näihin kuviin on siis aina hyvä palata silloin kun tunteet meinaavat ottaa vallan ja kun muiden mielipiteet alkavat mietityttää liikaa. Ja muistaa tämä: "I am the one I've been looking for." Itsestään on lupa olla onnellinen ja se saa tuntua pirun hyvältä.

Kuvat: Jenni Kauppila

<3: S

Kesän jälkeen...

Kirjoitin tämän melkoisessa flowssa ja reilua on varmaan antaa varoitus ennen lukemista. Tulossa on melkoinen onnellisuusoksennus, jonka rakennetta ei ole mietitty. Omalla vastuulla siis ihanat! :D

Ja oh boy, this summer has a STORY! Olen saattanut juuri elää elämäni upeimman kesän. Kyllä. Kesä 2013 on ollut niin täynnä onnea, että olen pelännyt pakahtuvani siihen. Luullut, että yhdelle ihmiselle ei voisi sattua niin paljon hyvää. Olen huomannut monessa hetkessä havahtuvani siihen, kuinka kiinni elämässä olen ja kuinka kiitolliseksi tunnen itseni. Saanut itseni kiinni sellaisista hetkistä, joita muistellaan keinutuolissa. Ja tajunnut eläväni niitä täysillä miettimättä huomista. Universumi on heittänyt eteeni ihania hetkiä ja toinen toistaan upeampia ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat näyttäneet minulle asioita, jotka minun on pitänyt oppia. Ihmisiä, jotka ovat vieneet minua eteenpäin, koska uskalsin heittäytyä. Ja ihmisiä joille myös minulla on ollut paljon annettavaa. Ja tämän kaiken päätteeksi olen saanut oppia, että se kaikki on omaa ansiotani. "You don't attract what you want, you attract what you are."

Kyllä, olen hypännyt taivaalta ja huutanut onnesta tippuessani kohti maata 200 kilometrin tuntivauhtia. (Vaikka vastuuvapautuslomaketta allekirjoittaessa mietin kyllä, kuinka tyhmä ihmisen pitää olla. Ensin selviää syövästä ja sitten haluaa tappaa itsensä hyppäämällä taivaalta. Whaaat!) Hyppy oli uskomaton, eikä vähiten sen symbolisen merkityksen takia. Rohkeus antautua jonkun toisen käsiin on todella voimaannuttavaa. Ja kun sen tunteen pystyy vielä jakamaan rakkaimman ystävän kanssa, on hetki täydellinen. Olen myös nauttinut upeista maisemista ulkomailla, juonut paljon viiniä ja syönyt herkkuja. Maannut rannalla ja antanut tukan vaalentua ja ihon ruskettua. Nauranut itselleni ja välillä myös muille. Löytänyt täysin korvaamattoman ystävän. Tanssinut aamuun asti hiestä märkänä ja välillä unohtanut nukkua. Olen itkenyt, mutta melko vähän. Ja ennen kaikkea onnesta. Sellaisesta onnesta, joka tuntuu hajottavan pään. Olen ihaillut lämmintä kesäyötä ja antautunut hetken vietäväksi, unohtanut seuraavan aamun. Olen seisonut vahvemmin omilla jaloilla kuin koskaan. Ja toisaalta jakanut enemmän kuin ikinä aiemmin.

Kesää voi siis hyvällä syyllä kutsua täydelliseksi. Mutta niin kuin aina, kaikki hyväkin loppuu aikanaan ja nyt tämä kesä alkaa vedellä viimeisiään. Toisaalta on äärimmäisen haikea olo, mutta päällimmäisenä on kuitenkin kiitollisuus.

Ehkä näiden kokemusten takia viides kontrolli jännitti käsittämättömän paljon. Kaikki oli niin upeaa, että arki tuntui äärimmäisen painavalta kun se astui ajatuksiin kontrollin muodossa. Etenkin kun sitä siivitti (ja siivittää) pitkittynyt flunssa. Ja kun neuroottisena juoksee lääkäriin otattamaan verikokeita, ei paljon naurata. Pienikään flunssa ei tunnu Hodgkinin taudin jälkeen normaalilta etenkään kun lääkäri nivusia painellessaan toteaa: "Täällä on jotakin." Siinähän sitten yrität hengitellä syvään ja miettiä positiivisia. Seurauksena oli lähete ultraan ja tuskallinen kahden viikon odottelu. Tänään aamulla se ultra sitten otettiin. Ystäväni sanoi jälkeenpäin, että näytti siltä kuin sydän olisi tullut rinnastani ulos, kun odottelin lääkärin kommentteja. Onneksi hän piti kädestä kiinni koko ajan. Lääkäri huomasi pelkoni ja sanoi, että taidan pelätä aika paljon. No jep! Ja sen jälkeen hän totesikin, että kaikki on nivusissani hyvin. Siellä on pieni imusolmuke, mutta se on normaali. Sellainen kuulemma kuin kuuluukin olla. (Nämä sanat ystäväni kertoi minulle jälkeenpäin, koska tässä kohtaa itkin ja tärisin jo helpotuksesta). Sen jälkeen lääkäri antoi minun kasata itseni siinä huoneessa ystäväni kanssa ja tuli vielä jälkeenpäin kertomaan, että tuo sama imusolmuke on näkynyt jo vuodenvaihteen TT-kuvissa, eikä ole siitä muuttunut lainkaan. Vastaanoton jälkeen totesin, että tämän suurempaa kiitollisuutta ihminen tuskin voi tuntea. Verikokeiden tuloksia odottelen vielä, mutta tämä ultra oli "puhdas".

Kesä on tuonut myös siis isommat tunteet mukanaan. Ilo tuntuu tuplasti isommalta ja onni triplasti mahtavammalta. Syystä tai toisesta. Tämä tuo mukanaan myös sen, että pelko tuntuu pelottavammalta ja ahdistus ahdistavammalta. Mutta tunteminen on upeaa. Mielummin överit kun vajarit. Tässäkin. :D Kiitos Hodgkin, että opetit minut nauttimaan arkisista asioista ja isoista tunteista. Viimeisten kuukausien aikana olen tosissaan ymmärtänyt sen arvon. Yksi elämäni onnellisimpia hetkiä on nykyään työmatkat. Musiikkia kuunnellessa ja bussin ikkunasta ulos tuijotellessa kaikki on hyvin tai sitten ei ja se on fine. Ei ne isot asiat vaan ne pienet. <3

Nyt yhtä ultraa kevyempänä eteenpäin. Syksylle on paljon paljon upeita suunnitelmia ja etenkin keväälle. Nyt vaan toiveet universumille, että ne toteutuvat.

Samalta ystävältä saatu viesti, joka piti kättäni ultrassa. Tämä vain kiteyttää kuluneen kesän.

Reunan yli nojaten.
Tyhjyyttä halaten.
Rakkautta tuhlaten.
Sydäntäsi avaten.
Vitutusta uhmaten.
Karsinasta karaten.
Seuraava leveli on just sua varten.

-Jukka Poika

Aikamoinen postausoksennus, mutta se tuli suoraan sydämestä. Siitä sydämestä mikä on pakahtumaisillaan. 

<3: S