Kävin tässä taannoin pohtimaan asioita joita pelkään tässä elämässä. Toisten asioiden suhteen huomasin olevani hyvinkin rohkea, mutta toiset asiat saavat minut havisemaan kuin haavan lehti. Hauskinta (niin kuin siinä nyt mitään hauskaa olisi ollut) tässä ajatusketjussa oli se, että totesin ennen sairastumistani pelänneeni kaikkein eniten syöpään sairastumista. Se oli siis suurin pelkoni kaikista niistä tarjolla olevista mahdollisuuksista. Nyt muistan tarkkaan sen, kuinka tämä ajatus kammotti minua kaikkein eniten. Syöpä oli minulle hirvittävä mörkö, johon yksi täkeimmistä ihmisistäni, mummini, oli kuollut minun ollessani 17-vuotias. Tänään 12.12.2011 syöpä on minulle arkipäivää. Hämmästyn yhä uudelleen sitä, että tässä minä vieläkin porskutan. Syövän kanssa, mutta porskutan kuitenkin ja melko samanlaisena kuin ennenkin.
Tapasin tänään myös tukihenkilöni ensimmäistä kertaa. Suuren suuri kivi tippui sydämeltäni, kun sain jutella ihmisen kanssa joka on käynyt saman läpi. Hän tunnisti kaikki tunteeni ja kertoi käyneensä samoja asioita läpi itse sairastaessaan. Jännitän aina kovasti uusien ihmisten kohtaamista, mutta jostain syystä tänään tuosta jännityksestä ei ollut tietoakaan. Niin helppo hänen kanssaan oli olla. Syöpä on siis jälleen kerran ottamisen sijaan myös antanut minulle jotain.
Torstaina odottaa kolmas tiputus. Toivon todella että se pystytään antamaan. Jouduin käymään torstaina lievän lämpöilyn ja pahentuneen laskimotulehduksen takia sairaalassa ja nyt syön antibiootteja. Pelottaa, että nuo estävät hoidon antamisen, mutta toivotaan parasta. Jälleen kerran.
Nyt nokka kohti tiistaita tämän kappaleen voimin:
Sade tuli tulvana yli pysäkin
Sinä olet ihme, suuri sittenkin
Sinulla on ilma ja kyky hengittää
Olkapäällä kyyhkynen
Vaikket sitä nää.
Sinussa on valo, sinussa on yö
Sinulla on sitkeä sydän joka lyö
Väsymättä kipinöitä tuuleen
Valaisemaan tietä pimeää.
Juha Tapio - Sitkeä sydän
Kauniita kauniita unia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti