... mutta ei vettä, vaan tukkaa. Rakas kuontaloni on ottanut viimeisen kahden päivän aikana oikein kirin hylätäkseen päänahkani. Sortuvia tippuu tuon tuostakin ja nyt tuntuu siltä, että ehkä tästä reissusta ei selvitäkään vetämättä päätä siiliksi. Noh, ehdin jo lauantaina heittää herjaa siitä, minkälaisen reaktion aiheuttaisin suht konservatiivisessa työpaikassani ilmestymällä sinne pitkän sairasloman jälkeen ilman tukkaa. Ehkä se vain loppupeleissä hieman kirkastaisi paikan auraa. Tiedä häntä.
Näin kolmansien sytkyjen jälkeen on kyllä pakko todeta, että enää kroppa ei palaudu hoidoista niin kuin ensimmäisen kerran jälkeen. Väsymys ei katoa nukkumalla ja paikkoja kolottaa, mutta hei, mitäpä sitä ei kaljuuntuva nuori nainen tekisi voittaakseen syöpää. Rehellisesti sanottuna tämä olotila alkaa siis jo ottamaan mielen päälle. Haikeudella vain muistelen niitä energisiä aikoja ennen hoitoja kun viiletin viettämässä sosiaalista elämää ulkona ystävieni kanssa ja nauttimassa tavallisesta nuoren ihmisen elämästä. Sen sijaan nykyisin hengästyn 200 metrin kauppamatkalla ja kädet huutaa kauppakassien kantamisesta hoosiannaa. Niin ja sydämen jolkotusta ei edes kannata mainita. Se on minussa ainoa osa jossa tuntuu olevan vauhtia näinä päivinä.
No mutta jälleen kerran täytyy vain katsoa peiliin ja todeta että ei auta itku markkinoilla. Niillä on mentävä mitä on annettu ja tällä hetkellä se tarkoittaa äärirajoilla käyvää kroppaani.
Tämän ajatuksen siivin jaksan siis tänään:
"Väliaikaista kaikki on vaan....!!!!!!!!!!!!!!!"
Tauno Palo - Väliaikainen
Voi Sanja! Tsemppihalit täältä. Mut älä vielä heitä kirvestä kaivoon, voi nimittäin olla hyvinkin mahdollista että ne hiukset vaan harvenee rajusti, mutta eivät tipu kokonaan..
VastaaPoista