Hoitojen puoliväli

Neljä päivää viimeisten sytostaattien jälkeen pystyn jo kirjoittamaan ko. aiheesta. Kuvotus vaanii näinä päivinä joka nurkalla ja ruoka on yksi maailman epämiellyttävimmistä asioista. Neljäs tiputus oli sekä henkisesti että fyysisesti siis kaikkein raskain ja turhautumiskäyrät kävi ihan omissa sfääreissään parina hoidon jälkeisenä päivänä. Herra Hodaria tuntui ottavan kovin päähän nämä solumyrkyt ja siksi hän ehkä pistikin minut oksentamaan viimeisten tippojen tippuessa suoniini torstaina. Eipä sillä, kyllähän mä sitä raukkaparkaa ymmärrän. Kyllä muakin ketuttaisi ottaa koko ajan turpaani.

Noh, mutta niistä hoidoista selvittiin ja nyt voin ylpeänä lisätä myös tämän sytostaattitaistelun ansioluettelooni. Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. Nyt odotan innolla sädehoitoja, jotta voin pian lisätä itseni terveen kirjoihin. Tiedän, että ei pidä nuolaista ennen kuin tipahtaa, mutta aion nyt päättäväisesti mennä terveyttä kohti ja uskoa että siellä kevään korvilla se minua odottaa.

Lievää ahdistusta, raivoa ja turhautumista aiheuttaa kuitenkin vielä tämä kuontaloni. Yritän niin kovasti jättää  nuo sytostaatit menneeseen elämään, mutta karvaa tippuu minkä kerkiää ja näin kehoni siis muistuttaa minua solumyrkyistä. Plaaaaaaaaah! Ei voi muuta sanoa. Varasin tänään kuitenkin optimisesti itselleni kampaajan tammikuun lopulle. Silloin hiusten tippumisenkin pitäisi toivon mukaan olla taakse jäänyttä elämää ja tuhoja voidaan alkaa arvioimaan realistisesti. Voin siis pian alkaa pohtia millaisessa frisyyrissä haluan seuraavaksi näyttäytyä. Tätä menoa voi olla, että tukan joutuu leikkaamaan lyhyeksi, mutta en anna sen häiritä. Olkoon sitten niin jos on ollakseen.

Keskiviikkona suuntaan tietokonetomografiaan, jotta sädehoitajat tietävät mihin noita gammasäteitä pitää tykitellä. Toivotaan, että kuvissa kaikki on niin kuin pitääkin! Ja toki tämän huvin lisäksi saan käydä vielä labrassa pisteltävänä. Jos sieltä vielä joku suoni löytyisi pistettäväksi...