50/50

50/50 on hauska ja liikuttava tarina ystävyydestä, rakkaudesta ja selviytymisestä – ja huumorin huojentavasta voimasta kovan paikan edessä.

Adam (Joseph Gordon-Levitt) on 27-vuotias, kiltti, tunnollinen ja kunnollinen kaveri, jolla on terveet elämäntavat, viehättävä tyttöystävä ja työ, jossa hän viihtyy. Kaikki muuttuu, kun Adam saa tietää sairastavansa harvinaista syövän muotoa. Adam ottaa uutisen vastaan tyynesti, ympärillä olevilla ihmisillä on suurempia vaikeuksia sopeutua tietoon. Suorasukaisimmin asiasta järkyttyy Adamin paras kaveri, Kyle (Seth Rogen), jonka lohdutusyritykset ovat yhtä huonoja kuin ne ovat hauskojakin.

Enemmän kuin sairaskertomus, 50/50 on ystävyyden ja rakkauden kuvaus ja tiukkaan tilanteeseen joutuvan nuoren miehen kasvutarina.

Jonathan Levine (All the Boys Love Mandy Lane, Wackness) on ohjannut elokuvan 50/50, joka pohjaa Will Reiserin omaelämäkerralliseen käsikirjoitukseen.

(finnkino.fi)

Perjantaiseen ohjelmaamme kuului myös käynti elokuvissa. Mietin pitkään, että aiheuttaako tämä valintamme hyvää vai huonoa oloa ja oli ilo todeta että katselukokemuksen jälkeen olo oli jollain tapaa iloinen ja kevyt. Elokuva itketti, mutta vielä enemmän se nauratti. Aivan kuten elokuvan esittelyssäkin sanotaan, kovan paikan edessä nauru on ehkä lääkkeistä paras.

Elokuvan päähenkilö Adam saa kuulla sairastavansa harvinaista syöpää ja yhtäkkiä kuva alkaa muuttua sumeaksi. Lääkärin puhe sammaloituu kun asia alkaa mennä tajuntaan. Adamin kokemuksissa oli paljon samoja elementtejä kuin omissani. Tuo hetki kun joku kertoo sinun sairastavan syöpää. Se kun tekisi mieli hajottaa kaikki paikat, koska ei jaksa enää olla sairas. Se kun tulee niin epätoivoinen olo, että aikuinen alkaa huutaa äitiä ja tajuaa ettei äiti voi ottaa syöpää pois. Oli helpottavaa itkeä näitä hetkiä teatterin pimeydessä ja tajuta että ne käyvät monien muidenkin syöpäpotilaiden mielessä.

Leffa auttoi myös ymmärtämään muiden reaktioita sairaudesta kuullessaan. Sairaus on myös läheisille vaikea paikka ja aivan kuten Adamin paras ystävä Kyle, monet eivät osaa suhtautua siihen sairastuneen toivomalla tavalla. Itse en ole joutunut kuulemaan kenenkään suusta mitään toivottoman kauheaa enkä ole yrittänyt käyttää syöpää kellistääkseni miehiä baarissa, mutta monenlaisia muita tilanteita on tullut eteen.

En tiedä olisiko elokuva koskettanut yhtä paljon jos en itse kamppailisi samojen asioiden kanssa parhaillaan, mutta ainakin se toi lohtua tähän hetkeen. Oli ihana myös huomata, että ensimmäistä kertaa syöpäpotilasta ei ollut kuvattu pelkkänä kituvana, kuolemaa odottavana henkilönä jonka kaikki elämänhalu on kadonnut. Jos siis haluatte nähdä suht realistisen kertomuksen yhdestä syöpäpotilaasta, voin suositella elokuvaa lämpimästi.