Diagnoosi

Minulla on syöpä.

Ja sitten oli hiljaista. Ihan niin kuin kaikissa tarinoissa, joissa ihminen kuulee olevansa vakavasti sairas. Sen jälkeen on aina hiljaista. Klisee ehkä, mutta totta. En olisi halunnut tietää tätä.

Sain kuulla viime viikolla sairastavani Hodgkinin tautia ja sen sklerosis nodularis-alatyyppiä. Kyseessä on siis imusolmukesyövän, lymfooman, yksi tyyppi. Olin ehtinyt jollain tasolla valmistautua uutiseen odotettuani kuukauden diagnoosia kaulassani olevasta patista. Mikään ei tosin valmista siihen hetkeen, kun lääkäri tämän karmean asian toteaa. Olin niin kovasti halunnut uskoa, että niin ei kävisi minulle. Minulle joka olen nuori, täysin terve ja vasta elämäni alussa. Nyt tuntuu että kaikki on jäissä. Elämä on ikään kuin pysähtynyt.

Ensimmäisen hysteerisen itkukohtauksen laannuttua alkoi järisyttävä puhelinrumba. Kelle kaikille pitäisi kertoa ja muistaako kertoa kaikille? Entä kuinka tällaisesta kerrotaan vanhemmille? Niille joille olen aina lapsi. Nyt se on jo onneksi tehty. Minä halusin kaikkien tietävän mahdollisimman pian. Säästyisin näin ihmettelyltä ja kuiskuttelulta. Itsekästä ehkä, mutta sitä minun on nyt käsketty olla.

Sain paljon ohjeita ja oppaita joista tutustua sairauteen, mutta en ole vielä tavannut syöpätauteihin erikoistunutta lääkäriä. Minua tähän asti saamani tieto on helpottanut ja tiedonjano kasvaa jatkuvasti. Myös muiden sairastuneiden tarinat auttavat eteenpäin. Onhan noita selvinneitäkin.

Syövällä on kamala kaiku. Puhuin juuri ystäväni kanssa siitä, kuinka paljon helpompaa on sanoa ääneen Hodgkinin tauti kuin syöpä. Lymfoomakin on parempi. Ja mikä syöpä? Mistä se tuli? Ja miksi minulle? Kaikki oppaat ovat täynnä juuri niitä ajatuksia joita päässäni vilisee. Niistä opin myös sen, että en olisi voinut tehdä yksinkertaisesti mitään estääkseni tätä tautia syöpymästä minuun. Se helpottaa, sen lisäksi etten voi valita. Nämä askeleet on nyt vain kuljettava.

Tällä hetkellä kummastelen sitä, että maailma pyörii edelleen. Täytän papereita ja järjestän käytännön asioita. Hoidot ovat raskaita ja haluan valmistautua siihen. Nyt ilmeisesti kaikki muu saa jäädä. Jään odottamaan kutsua syöpäklinikalle ja diagnoosia syöpäni levinneisyysasteesta. Pelottaa, mutta toivon parasta vaikka se kuulostaakin ironiselta tässä tilanteessa.